“Totis­es­ti, totis­es­ti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maa­han ja kuole, niin se jää yksin; mut­ta jos se kuolee, niin se tuot­taa paljon hedelmää. Joka elämään­sä rakas­taa, kadot­taa sen; mut­ta joka vihaa elämään­sä tässä maail­mas­sa, hän on säi­lyt­tävä sen iankaikkiseen elämään. Jos joku min­ua palvelee, seu­ratkoon hän min­ua; ja mis­sä minä olen, siel­lä on myös min­un palveli­jani ole­va. Ja jos joku min­ua palvelee, niin Isä on kun­nioit­ta­va hän­tä.” (Johannes 12:24–26)

…kun he tämän kuuli­vat, sai­vat he pis­ton sydämeen­sä, ja sanoi­vat Pietar­ille ja muille apos­toleille:
Mitä mei­dän tulee tehdä?
(lue Apos­tolien teot 2:37)

Juu­ta­laiset esit­tivät ylläol­e­van kysymyk­sen vuon­na 30 j.Kr. kuul­tuaan Pietarin puhu­van Jeesuk­ses­ta. Samaa olemme itseltämme kysyneet, ja samaa tulee itseltään kysymään jokainen, joka halu­aa pohtia elämän­sä tarkoi­tus­ta syvem­min, oli­pa sit­ten ateisti, bud­dha­lainen tai kato­li­nen.

Kasvoimme eri seu­rakun­nis­sa tai ateis­tis­tises­sa ympäristössä, mut­ta olemme kaik­ki tulleet ymmärtämään että eri tiet eivät joh­da yhteen päämäärään. Ulot­tuvil­la on niin mon­ta tietä, ja niin mon­et ihmiset halu­a­vat tar­jo­ta meille vas­tauk­si­aan; protes­tantit, katoliset, Jeho­van todis­ta­jat, adven­tis­tit, metodis­tit, hel­lun­tailaiset, bud­dha­laiset, mus­lim­it, ateis­tit… Kysymys kuu­luukin:

Mikä on oikea tie, mikä on totuus?

Usein kuule­mamme vas­taus on, että «jokaiselle on oma totuuten­sa», tai että «sitä ei kukaan voi tietää var­masti». Mielestämme tämän­tyyp­piset vas­tauk­set ovat kuitenkin ris­tiri­idas­sa sen tosi­asian kanssa, että todel­lisu­us on ole­mas­sa. Maail­ma on joko pyöreä tai lit­teä; ei sekä pyöreä että lit­teä — se ei yksinker­tais­es­ti ole mah­dol­lista. Todel­lisu­us on ja pysyy absolu­ut­tise­na ja muut­tumat­tomana, ollen riip­puma­ton kat­so­jan näkökul­mas­ta. Tämä peri­aate pätee myös uskon­toa koske­vis­sa kysymyk­sis­sä. Ei ole mah­dol­lista että kak­si vas­takkaista, tois­t­en­sa kanssa ris­tiri­idas­sa ole­vaa vai­h­toe­htoa kumpikin edus­ta­vat samanaikaises­ti todel­lisu­ut­ta — ensim­mäi­nen min­ulle, toinen sin­ulle. Jos kuole­man jälkeinen ylös­nouse­mus on todel­lisu­ut­ta, jälleen­syn­tymistä ei ole. Sielumme ei voi kuole­man jäl­keen sekä elää ikuis­es­ti että hajo­ta. Jos Jumala on luonut mater­ian, se ei ole voin­ut olla ikuis­es­ti ole­mas­sa. Taik­ka ajatel­laan­pa muu­ta­maa muu­ta kysymys­tä, jois­sa kak­si vas­takkaista vas­taus­ta eivät kumpikin voi vas­ta­ta todel­lisu­ut­ta; Onko Jeesus Jumala vai ei? Määrääkö Jumala edeltäkäsin ihmiset kado­tuk­seen vai ei? Voiko ihmi­nen lange­ta niin, että hän menet­tää suh­teen­sa Jumalaan, vai ei? Onko ihmi­nen luon­nos­taan paha? Onko hel­vetti ole­mas­sa?

Eivätkö täl­laiset kysymyk­set haas­ta jokaisen, joka halu­aa oppia tun­temaan Jumalaa, otta­maan kan­taa? Voim­meko suh­tau­tua välin­pitämät­tömästi tämän­tyyp­pisi­in kysymyk­si­in, jos halu­amme saa­da selville miten mei­dän tulisi elää elääk­semme Jumalan tah­don mukaises­ti?

Vas­tauk­sia löytääk­semme emme tarvitse uusia ilmestyk­siä emmekä uusia, eri­ty­isiä raa­matun­tulk­in­tat­apo­ja. Emme myöskään usko itse ole­vamme totu­u­den lähde — emme halua korot­taa itseämme jalustalle tai kuvitel­la ole­vamme täy­del­lisiä — mut­ta uskomme totu­u­den ole­van saavutet­tavis­sa, kos­ka Jeesus sen ihmiskun­nalle ilmoit­ti.

Val­taosa ihmi­sistä ei usko absolu­ut­tisen totu­u­den ole­mas­saoloon. Yhteiskun­nas­samme val­lit­see rel­a­tivis­mi, ide­olo­gia jon­ka mukaan totu­us on suh­teelli­nen. Mon­et ovat tot­tuneet tähän ajat­te­lu­ta­paan, eivätkä he ajat­tele oman käsi­tyk­sen­sä totu­ud­es­ta pätevän muille;“mikä minus­ta tun­tuu oikeal­ta, on hyvää” ja “se, mikä on oikein min­ulle, ei ehkä ole oikein sin­ulle”. Kuitenkin siel­lä, mis­sä jokainen käsi­tys tehdään yhtä päteväk­si, pätee lopuk­si vain yhden­tekeväisyys ja välin­pitämät­tömyys; hyvän ja pahan, oikean ja väärän mit­ta­puu puut­tuu täysin. Jokaisen tarpeeseen ja henkilöko­htaiseen maku­un löy­tyy jotain. Jokainen maalaa itselleen oman taivaan valiten värit omien halu­jen ja toivei­den paletista; jokainen luo itselleen uskon­non sen mukaan, minkä parhait­en näkee tilanteeseen sopi­van. Itse asi­as­sa uskon­toa pide­tään laa­jem­mas­sa mielessä muo­ti­maail­man lail­la vain yht­enä taiteen­la­ji­na, jos­sa ihmiset luo­vat tren­de­jä ja tren­dit puolestaan luo­vat ihmisiä.

Jumalan tie on kuitenkin toisen­lainen:

Jeesus sanoi niille juu­ta­lais­lle, jot­ka uskoi­vat häneen: “Jos te pysytte min­un sanas­sani, niin te totis­es­ti olette min­un ope­tus­lap­siani; ja te tulette tun­temaan totu­u­den ja totu­us on tekevä tei­dät vapaik­si”. (Johannes 8:32)

Kaik­ki ihmiset, jot­ka eivät etsi totu­ut­ta, ovat Jumalan silmis­sä vail­la vapaut­ta. Jumala halu­aa vapaut­taa mei­dät itsekkäistä haluista, syn­neistä sek­suaal­isu­u­den alueel­la, turhamaisu­ud­es­ta ja kateud­es­ta, alem­muu­den­tun­teesta ja ylpey­destä, häikäilemät­tömyy­destä ja pakkomiel­teestä miel­lyt­tää mui­ta. Hän halu­aa vapaut­taa mei­dät harhaut­tavista opeista, jot­ka kehoit­ta­vat meitä pelas­ta­maan itse itsemme eri menetelmin, ja näin ollen joh­dat­ta­vat mei­dät keskit­tymään yhä enem­män itseemme. Jumala halu­aa kuitenkin vapaut­taa mei­dät myös vääristyneistä, “kris­til­lisik­si” kut­su­tu­ista käsi­tyk­sistä, joiden vaiku­tuk­ses­ta ihmiset omis­ta­vat paljon aikaa ja ener­giaa tais­tellen sosi­aalisen oikeu­den­mukaisu­u­den puoles­ta, mut­ta laimin­lyövät hen­gel­lisen tais­telun syn­tiä vas­taan ja pyhi­tyk­sessä elämisen. Hän halu­aa vapaut­taa mei­dät opeista, jot­ka vaku­ut­ta­vat meille Jumalan anteek­sianta­mus­ta, mut­ta uno­hta­vat ker­toa että ope­tus­lapseus edel­lyt­tää Jeesuk­sen seu­raamista; dok­tri­ineista, jot­ka lupaa­vat armon, mut­ta hylkäävät uskonku­u­li­aisu­u­den lain­tekoina. Sen vuok­si me halu­amme kysyä Jumalan tah­toa niin opis­sa kuin elämässäm­mekin löytääk­semme totu­u­den ja toimi­ak­semme sen mukaan.

Tämä Jumalan tah­don etsimi­nen johtaa seu­raavaan kysymyk­seen…

Miten Jumala haluaa minun käyttävän elämäni? Miltä kristityn seurakunnan tulisi näyttää?

Ensim­mäis­ten kris­tit­ty­jen tapauk­ses­sa seu­rakun­taelämä Jerusale­mis­sa näyt­ti tältä:

“He pysyivät apos­tolien opetuk­ses­sa ja keskinäisessä yhtey­dessä ja leivän mur­tamises­sa ja ruk­ouk­sis­sa… Ja he oli­vat alati, joka päivä, yksimielis­es­ti pyhäkössä ja mur­si­vat kodeis­sa leipää ja naut­ti­vat ruokansa riemul­la ja sydä­men yksinker­taisu­udel­la…” (Apos­tolien teot 2:42,46)

Ensim­mäisille kris­ti­ty­ille oli aikoinaan itses­tään­selvää kokoon­tua ja olla tekemi­sis­sä opin kanssa päivit­täin. Näin he osoit­ti­vat suur­ta mie­lenki­in­toaan ja rakkaut­taan Jumalaa ja sis­aruk­si­aan kohti. Myös meil­lä on suuri halu jakaa elämämme uskon­sis­arusten kanssa, lukea yhdessä Raa­mat­tua sekä osal­lis­tua tois­temme niin iloi­hin ja surui­hin kuin hen­gel­lisi­in kamp­pailui­hinkin. Tästä syys­tä olemme myös kiitol­lisia, että saamme elää aikakaut­e­na, jol­loin hyvät työa­jat ja liiken­ney­htey­det mah­dol­lis­ta­vat päivit­täisen tapaamisen. Päivit­täi­nen kokoon­tu­mi­nen on meille tapa ilmaista rakkaut­ta ja seu­raus halus­ta elää todek­si uskoamme anta­mal­la aikamme Jumalalle sekä uskon­sis­ar­ille ja ‑veljille. Annamme aikamme sille, mikä on meille tärkeää.

“Jos joku sanoo: ‘Minä rakas­tan Jumalaa’, mut­ta vihaa vel­jeän­sä, niin hän on vale­hteli­ja. Sil­lä joka ei rakas­ta vel­jeän­sä, jon­ka hän on näh­nyt, se ei voi rakas­taa Jumalaa, jota hän ei ole näh­nyt. Ja tämä käsky meil­lä on häneltä, että joka rakas­taa Jumalaa, se rakas­takoon myös vel­jeän­sä.” (Johan­nek­sen ensim­mäi­nen kir­je 4:20–21)

Inten­si­ivi­nen seu­rakun­taelämä aut­taa meitä vahvis­ta­maan toinen toisi­amme kamp­pailuis­samme ja elämään todek­si tätä Raa­ma­tus­ta löy­tyvää peri­aatet­ta:

“Kehoit­takaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin san­o­taan: ‘tänä päivänä’, ettei teistä kukaan syn­nin pet­tämänä paa­tu­isi” (Hebre­alaiskir­je 3:13)

Emme halua luo­da keskellemme pin­nal­lisia ystävyys­suhtei­ta, tai antaa toisillemme kau­nis­tel­tua kuvaa itses­tämme paeten todel­lisu­ut­ta itses­tämme. Sen sijaan halu­amme tun­nus­taa syn­timme ja heikkoutemme ja aut­taa toisi­amme pyhit­tymään.

“Uuden käskyn minä annan teille, että te rakas­tat­te toisianne, niinkuin minä olen teitä rakas­tanut — että tekin niin rakas­tat­te toisianne.” (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 13:34)

Tätä rakkaut­ta me halu­amme elää todek­si — ei vain sun­nun­taisin ja juh­lapy­hinä, vaan joka päivä; ei vain tiet­ty­jen ystävien, vaan jokaisen kanssa, joka halu­aa elää totu­udessa.