Kuka on kristitty?

1 Mistä sana ”kristitty” on alkuperäisin ja miten sitä käytetään?

Apos­tolien teoista löy­tyvän raa­matunko­hdan mukaan Jeesuk­sen ope­tus­lap­sia kut­sut­ti­in kris­ti­tyik­si:

”…ja Antioki­as­sa ruvet­ti­in ope­tus­lap­sia ensik­si nimit­tämään kris­ti­tyik­si.” (Apos­tolien teot 11:26)

Kreikkalainen sana ”kris­tit­ty” (chris­tianos) johdet­ti­in sanas­ta Kris­tus (chris­tos). Myös nykyään voimme kat­soa jonkun ole­van kris­tit­ty, kun hän on Jeesuk­sen Kris­tuk­sen seu­raa­ja.

Ope­tus­lap­si on henkilö, joka halu­aa ymmärtää ja seu­ra­ta mes­tari­aan. Hänen elämän­sä val­in­to­jen perus­tana on hänen mes­tarin­sa elämä ja oppi.

”Ja hän kut­sui tykön­sä kansan ynnä ope­tus­lapsen­sa ja sanoi heille: ’Jos joku tah­too min­un perässäni kulkea, hän kieltäköön itsen­sä ja ottakoon ristin­sä ja seu­ratkoon min­ua. Sil­lä joka tah­too pelas­taa elämän­sä, hän kadot­taa sen, mut­ta joka kadot­taa elämän­sä min­un ja evanke­li­u­min täh­den, hän pelas­taa sen.’” (Markuk­sen evanke­li­u­mi 8:34–35)

Uud­es­ta tes­ta­men­tista näemme, että jokaista, joka seu­raa Jeesus­ta, kut­su­taan myös Jumalan lapsek­si.

”Mut­ta kaikille, jot­ka otti­vat hänet vas­taan, hän antoi voiman tul­la Jumalan lap­sik­si, niille, jot­ka usko­vat hänen nimeen­sä…” (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 1:12)

Jeesuk­sen seu­raa­ja saa ikuisen elämän lah­jak­si. Hän on hen­gel­lisessä mielessä uudelleen­syn­tynyt, mikä tarkoit­taa, että hän halu­aa antaa itsen­sä Jumalan joh­datet­tavak­si ja muokat­tavak­si. Jumalan lap­si halu­aa olla Isälleen kuu­li­ainen.

”Ja siitä me tiedämme hänet tun­te­vamme, että pidämme hänen käskyn­sä. Joka sanoo: ’Minä tun­nen hänet’, eikä pidä hänen käskyjän­sä, se on val­het­teli­ja, ja totu­us ei ole hänessä.” (1. Johannes 2:3–4)

Niin kauan kuin ihmi­nen ei halua uskoa elämään­sä pyhälle Jumalalle, on hän syn­tien­sä vuok­si hen­gel­lis­es­ti kuol­lut.

”Niin Jeesus sanoi niille juu­ta­laisille, jot­ka uskoi­vat häneen: ’Jos te pysytte min­un sanas­sani, niin te totis­es­ti olette min­un ope­tus­lap­siani; ja te tulette tun­temaan totu­u­den, ja totu­us on tekevä tei­dät vapaik­si’. He vas­ta­si­vat hänelle: ’Me olemme Aabra­hamin jälkeläisiä emmekä ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuin­ka sinä sit­ten san­ot: ”Te tulette vapaik­si”?’ Jeesus vas­tasi heille: ’Totis­es­ti, totis­es­ti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syn­tiä, on syn­nin orja. Mut­ta orja ei pysy talos­sa iäti; Poi­ka pysyy iäti. Jos siis Poi­ka tekee tei­dät vapaik­si, niin te tulette todel­lis­es­ti vapaik­si.’” (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 8:31–34)

Jeesus halu­aa jokaisen pelas­tu­van. Ihmisen tehdessä paran­nuk­sen – kat­ues­sa syn­te­jään ja luop­ues­sa niistä – tekee Jeesus hänet vapaak­si. Hän on Jumalan pyhit­tämä ja saa voiman täysin uuden­laisen elämän elämiseen.

”…tei­dän tulee pan­na pois van­ha ihmisenne, jon­ka mukaan te ennen vael­sitte ja joka turmelee itsen­sä petol­lisia himo­ja seu­rat­en, ja uud­is­tua mie­lenne hen­geltä ja pukea pääl­lenne uusi ihmi­nen, joka Jumalan mukaan on luo­tu totu­u­den van­hurskau­teen ja pyhyy­teen.” (Efeso­laiskir­je 4:22–24)

Jokainen kirkon jäsen on tehty pyhäk­si (pyhitet­ty). Kris­tit­ty­jen joukos­sa ei ole eri­ty­isiä ”pyhimyk­siä”, vaan jokainen kris­tit­ty on pyhä. (Kir­je File­monille 1:1–2, 2. Kor­int­to­laiskir­je 1:1).

Jumalan lapsi­na kaikil­la kris­ti­ty­il­lä on yksi, yhteinen Isä; Jumala. Sik­si kris­ti­ty­il­lä on vel­jeelli­nen suhde toisi­in­sa.

”Mut­ta te älkää antako kut­sua itseänne rab­bik­si, sil­lä yksi on tei­dän opet­ta­janne, ja te olette kaik­ki veljiä. Ja isäk­senne älkää kut­suko ketään maan pääl­lä, sil­lä yksi on tei­dän Isänne, hän, joka on taivais­sa. Älkääkä antako kut­sua itseänne mestareik­si, sil­lä yksi on tei­dän mes­tarinne, Kris­tus. Vaan joka teistä on suurin, se olkoon tei­dän palveli­janne. Mut­ta joka itsen­sä ylen­tää, se alen­netaan; ja joka itsen­sä alen­taa, se ylen­netään.” (Mat­teuk­sen evanke­li­u­mi 23:8–12)

”Hän vas­tasi heille ja sanoi: ’Kuka on min­un äiti­ni, ja ketkä ovat min­un vel­jeni?’ Ja kat­sellen ympärilleen niihin, jot­ka istu­i­v­at hänen ympäril­lään, hän sanoi: ’Kat­so, min­un äiti­ni ja vel­jeni! Sil­lä joka tekee Jumalan tah­don, se on min­un vel­jeni ja sis­areni ja äiti­ni.’ ” (Markuk­sen evanke­li­u­mi 3:33–35)

Voimme siis käyt­tää nimikkeitä ope­tus­lap­si, Jumalan lap­si, pyhä ja veli /sisar samas­sa mielessä kuin sanaa kris­tit­ty

2 Mistä tietää, kuka on kristitty?

Kris­tit­tynä elämisen perus­ta on, että hyväksyy ja ottaa vas­taan pelas­tuk­sen Jeesuk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta. Jeesus vapaut­taa kris­ti­tyt syn­nistä. Hän ilmoit­taa heille totu­u­den, niin että he kykenevät ymmärtämään, mikä on oikea oppi Jumalan luon­teesta, ja elämään pyhää elämää hänen tah­ton­sa mukaan. Oikeaa oppia ja elämistä hänen tah­ton­sa mukaan ei voi erot­taa toi­sis­taan.

Valitet­tavasti nykyään on lukuisia niin san­ot­tu­ja kirkko­ja, jot­ka eivät ole näi­den raa­mat­ullis­ten peri­aat­tei­den mukaisia. On mah­dol­lista nähdä, onko uskon­nolli­nen ryh­mit­tymä raa­mat­ulli­nen, kun tutkii perus­teel­lis­es­ti sen edus­ta­maa oppia ja elämän­tyyliä. On kuitenkin vaikeam­paa sanoa, onko kyseessä olevas­sa ryh­mässä yksit­täisiä kris­tit­tyjä. Usein yhdessä ja samas­sa ryh­mässä on laa­ja skaala toi­sis­taan eroavia uskoa koske­via käytän­töjä ja mielip­iteitä, mikä on seu­raus puut­teel­lis­es­ta yksey­den tavoit­telus­ta. Siitä huoli­mat­ta on ole­mas­sa muu­tamia ele­ment­te­jä, jot­ka ovat oleel­lisia suh­teelle Jumalaan ja joiden kaut­ta tulee selvästi näkyvi­in, kuka elää Jumalan kanssa.

2.1 Eläminen Jumalan tahdon mukaan

Kris­ti­tyk­si tulem­i­nen on tietoinen val­in­ta seu­ra­ta Jeesus­ta. Tätä san­o­taan kään­tymyk­sek­si tai paran­nuk­sek­si. Yllä lainat­tu raa­matunko­h­ta Johan­nek­sen evanke­li­u­mis­sa (Joh. 1:12) puhuu Jeesuk­sen ”vas­taan­ot­tamisen” tai hyväksymisen vält­tämät­tömyy­destä, mikä osoit­taa myös kris­ti­tyk­si tulemisen perus­tu­van tietoiseen päätök­seen. Kaik­ki päätök­sen tehneet eivät vält­tämät­tä osaa sanoa tarkalleen, mil­loin he päät­tivät alkaa seu­ra­ta Jeesus­ta. Jois­sain tapauk­sis­sa val­in­ta uskoa oman elämän­sä ”hallinto–oikeus” Jumalan käsi­in on tulos useista posi­ti­ivi­sista aske­lista ihmisen lait­taes­sa käytän­töön, mitä ymmärtää Jumalas­ta. Täl­löin kään­tymys­tä ei ole mah­dol­lista ajoit­taa tiet­tyyn päivämäärään tai koke­muk­seen.

Paran­nuk­sen (kreikak­si metanoia= mie­len­muu­tos) seu­rauk­se­na ihmi­nen näkee maail­man uusin silmin. Hänel­lä on uusi arvo­maail­ma, ja hän elää eri päämääriä varten kuin aiem­min. Paran­nuk­sen kaut­ta särkynyt suhde ihmisen ja hänen Luo­jansa välil­lä kor­jataan, ja tämän suh­teen kaut­ta kris­tit­ty elää Jumalan tah­don mukaan. Jumala antaa Pyhän Henken­sä asumaan jokaiseen kris­tit­tyyn, ja mah­dol­lis­taa siten pyhän elämän elämisen.

”Sil­lä kaik­ki, joi­ta Jumalan Hen­ki kul­jet­taa, ovat Jumalan lap­sia.” (Rooma­laiskir­je 8:14)

Paran­nus tarkoit­taa entis­ten syn­tien katu­mista ja taak­se­jät­tämistä sekä omis­tau­tu­mista hyvän etsimiselle ja tekemiselle.

”Mut­ta kiitos Jumalalle, että te, jot­ka ennen olitte syn­nin palveli­joi­ta, nyt olette tulleet sydämestänne kuu­li­aisik­si sille opin muodolle, jon­ka johtoon te olette annetut, ja että te syn­nistä vapautet­tuina olette tulleet van­hurskau­den palveli­joik­si!” (Rooma­laiskir­je 6:17–18)

”Niin minä Jumalan armah­ta­van lau­peu­den kaut­ta kehoi­tan teitä, vel­jet, anta­maan ruumi­inne eläväk­si, pyhäk­si, Jumalalle otol­lisek­si uhrik­si; tämä on tei­dän jär­jelli­nen jumalan­palveluk­senne. Älkääkä mukau­tuko tämän maail­mana­jan mukaan, vaan muut­tukaa mie­lenne uud­is­tuk­sen kaut­ta, tutki­ak­senne, mikä on Jumalan tah­to, mikä hyvää ja otol­lista ja täy­del­listä.” (Rooma­laiskir­je 12:1–2)

Kris­ti­tyn elämä on jatku­va pyhi­tyk­sen pros­es­si. Jumala tekee työtään jokaises­sa kris­ti­tyssä, jot­ta tämä muut­tuu yhä enem­män Hänen poikansa kaltaisek­si (Rooma­laiskir­je 8:29). Tämä ei tarkoi­ta, että kris­tit­ty on syn­nitön lop­puelämän­sä ajan, vaan että hän peri­aat­teel­lis­es­ti erot­tau­tuu syn­nistä. Pyhi­tyk­sen hedelmien tulee näkyä jokaisen kris­ti­tyn elämässä (Johannes 15:1–10), sil­lä Jumala antaa meille voiman elää pyhää elämää (2. Pietarin kir­je 1:3, Rooma­laiskir­je 6:12–14).

”Sil­lä elämän hen­gen laki Kris­tuk­ses­sa Jeesuk­ses­sa on vapaut­tanut sin­ut syn­nin ja kuole­man laista.” (Rooma­laiskir­je 8:2)

Sen hedelmä, että elää suh­teessa Jumalaan, näkyy kris­ti­tyn hyvis­sä teois­sa, jot­ka ilmenevät etenkin vel­jes­rakkaut­e­na.

”Sen­täh­den, kun meil­lä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mut­ta varsinkin uskon­veljille.” (Galatealaiskir­je 6:10)

Jeesuk­sen ope­tus­lapset tun­nistaa vel­jes­rakkaud­es­ta eli uskovien keskeistä rakkaud­es­ta (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 13:34–35). Vel­jes­rakkau­den perus­tana on jokaisen kris­ti­tyn päätös antaa koko elämän­sä veljilleen ja sis­ar­illeen.

”Siitä me olemme oppi­neet tun­temaan rakkau­den, että hän antoi henken­sä mei­dän edestämme; mei­dänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä.” (1. Johan­nek­sen kir­je 3:16)

Tieto siitä, kuin­ka rakas­ta­va Jumala on, johtaa kris­ti­tyn anta­maan itsen­sä Jumalan ja muiden ihmis­ten palvelemiseen.

”Joka ei rakas­ta, se ei tunne Jumalaa, sil­lä Jumala on rakkaus.” (1. Johan­nek­sen kir­je 4:8)

”Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lap­sia ja ketkä perkeleen lap­sia. Kuka ikinä ei tee van­hurskaut­ta, hän ei ole Jumalas­ta, ei myöskään se, joka ei vel­jeän­sä rakas­ta.” (1. Johan­nek­sen kir­je 3:10)

Uskon­veljien ja –sis­arten väliset suh­teet eroa­vat muista ihmis­suhteista, sil­lä kris­ti­ty­il­lä on yhteinen elämä­nasenne, yhteinen toi­vo ja yhteinen päämäärä. Kos­ka kris­tit­ty ja ei–uskovainen eivät ole näis­sä perus­ta­van­laa­tu­i­sis­sa kysymyk­sis­sä yksimieliset, ovat mah­dol­lisu­udet yhteistyöhön rajoit­tuneet. Siitä huoli­mat­ta kris­ti­tyn on tehtävä kaikken­sa vahvis­taak­seen molem­min­puolista kun­nioi­tus­ta ja rauhaisaa rin­nakkaise­loa.

”Tot­takai olen kris­tit­ty, olen­han kastet­tu..”

Jotkut ajat­tel­e­vat tule­vansa kris­ti­tyk­si tule­mal­la kaste­tuk­si. Rooma­laiskir­jeestä 2:28–29 voimme lukea:

”Sil­lä ei se ole juu­ta­lainen, joka vain ulkon­ais­es­ti on juu­ta­lainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkon­ais­es­ti lihas­sa tapah­tuu; vaan se on juu­ta­lainen, joka sisäl­lis­es­ti on juu­ta­lainen, ja oikea ympärileikkaus on sydä­men ympärileikkaus Hengessä, ei kir­jaimes­sa; ja hän saa kiitok­sen­sa, ei ihmisiltä, vaan Jumalal­ta.”

Samal­la taval­la on sisäi­nen muu­tos se, mikä on olen­naista kris­ti­tyk­si tulos­sa ja mikä ulkois­es­ti ilmais­taan kas­teessa.

”Olen hyvä ihmi­nen…”

Hyvän ihmisen ja kris­ti­tyn välil­lä on tärkeä ero. Voi olla, että jol­lakul­la on paljon hyviä omi­naisuuk­sia; hän voi olla jopa asialleen omis­tau­tunut avu­nan­ta­ja tai avokäti­nen ihmi­nen. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä kris­tit­tyä. Hyvät omi­naisu­udet voivat olla tietyl­lä tasol­la myös lähim­mäisille hyödyk­si, mut­ta nämä omi­naisu­udet voivat tul­la parhaaseen käyt­töön vas­ta, kun ihmi­nen kään­tyy Jumalan puoleen. Ihmisen halutes­sa olla ”hyvä” tekemät­tä paran­nus­ta, on ole­mas­sa vaara, että hän johtaa muut kun­niot­ta­maan hänen omaa ”hyvyyt­tän­sä” tai ”suurisy­dämisyyt­tän­sä” Jeesuk­sen kun­nioit­tamisen ja seu­raamisen sijaan.

Rikkaan nuorukaisen esimerk­ki (Luukkaan evanke­li­u­mi 18:18–30) näyt­tää myös, että Jeesus odot­taa ope­tus­lap­sil­taan täy­del­listä ala­maisu­ut­ta Jumalalle. Rikas nuorukainen oli myös niin san­ot­tu hyvä ihmi­nen. Ei epäilystäkään, etteikö hän olisi seu­ran­nut Jeesuk­sen mainit­semia käskyjä (ainakin tietyl­lä tasol­la). Tästäkin huoli­mat­ta hän aav­isti, että häneltä vielä puut­tui jotain, että hän voisi per­iä ikuisen elämän. Jeesuk­sen vas­tauk­ses­ta käy ilmi, ettei pin­nalli­nen myön­tymi­nen tiet­ty­jen käsky­jen nou­dat­tamiseen riitä. Jeesus näyt­tää hänelle selvästi, mitä hän ei ole valmis anta­maan Jumalan käsi­in. Jeesus halu­aa olla koko elämämme her­ra, minkä Pietari ymmär­si yllä kuvail­lus­sa tilanteessa sanoes­saan ”Kat­so, me olemme luop­uneet kaikesta, mitä meil­lä oli, ja seu­ran­neet sin­ua” (jae 28).

Jeesuk­sen seu­raami­nen tarkoit­taa Jumalan tah­don etsimistä elämämme jokaisel­la alueel­la ja jokaises­sa tilanteessa ja het­kessä. Mei­dän on olta­va valmi­it luop­umaan kaikesta Jumalan täh­den. Mei­dän on jätet­tävä itsekkäät ja mate­ri­al­is­tiset tavoit­teet ja luovut­ta­va omista toiveista, uras­ta ja har­ras­tuk­sista – ei vain sattues­samme kohtaa­maan vain­o­ja. Yksin etäisyy­den otta­mi­nen syn­neistä ei riitä; mei­dän täy­tyy myös lait­taa asi­at elämässämme oikeaan tärkeysjärjestyk­seen (Luuk. 9:57–62; Luuk. 14:25–30). Mei­dän tulee olla valmi­ita ole­maan Jumalalle uskol­lisia sil­loinkin, kun per­heemme tai ystävämme eivät hyväksy päätöstämme (Mat­teus 10:34–38). Mei­dän täy­tyy hyväksyä se mah­dol­lisu­us, että he kään­tyvät pois viereltämme ja vain­oa­vat meitä.

”Enem­män tulee totel­la Jumalaa kuin ihmisiä!” (Apos­tolien teot 5:29)

2.2 Oikea oppi

Jeesus sanoo, että Isä tah­too rukoil­i­joi­ta, jot­ka rukoil­e­vat hän­tä hengessä ja totu­udessa (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 4:23). Jeesus ilmoit­ti meille totu­u­den; tämän voimme nähdä esimerkik­si ruk­ouk­ses­ta, jon­ka Jeesus rukoili vähän ennen kuole­maansa:

”…Sil­lä ne sanat, jot­ka sinä min­ulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat otta­neet ne vas­taan ja tietävät totis­es­ti min­un läht­e­neen sin­un tyköäsi ja usko­vat, että sinä olet min­ut lähet­tänyt.” (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 17:8)

Evanke­li­u­mi (kuten myös koko Jumalan sana eli Raa­mat­tu) on annet­tu meille ohjen­uo­rak­si voidak­semme ymmärtää Jumalan tah­don. Jumala ilmoit­ti itsen­sä Van­has­sa ja Uudessa tes­ta­men­tis­sa näyt­tääk­seen, miten mei­dän tulee elää. Totu­us on jokaisen tun­nis­tet­tavis­sa, niin kuin myös Paavali kir­joit­taa toises­sa kir­jeessään kor­int­to­laisille:

”…olemme hyljän­neet kaik­ki häpeäl­liset salati­et, niin ettemme vael­la kaval­u­udessa emmekä väären­nä Jumalan sanaa, vaan julk­i­tuo­ma­l­la totu­u­den me suosi­ta­mme itseämme jokaisen ihmisen oma­l­letun­nolle Jumalan edessä. Mut­ta jos mei­dän evanke­li­u­mimme on peitossa, niin se peite on niis­sä, jot­ka kado­tuk­seen joutu­vat…” (2.Korinttolaiskirje 4: 2–3)

Jokainen, joka halu­aa olla Jumalalle kuu­li­ainen, voi tun­nistaa hänen tah­ton­sa.

”Jos joku tah­too tehdä hänen tah­ton­sa, tulee hän tun­temaan, onko tämä oppi Jumalas­ta, vai puhunko minä omi­ani.” (Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 7:17)

Totu­u­den ymmärtämi­nen eli Jumalan sanan ymmärtämi­nen oikeal­la taval­la on poh­ja suh­teelle Jumalaan. Jumalan tun­tem­i­nen ei kuitenkaan tarkoi­ta pelkästään teo­reet­tisel­la tasol­la sen ymmärtämistä, mitä Jumala meiltä tah­too. Se tarkoit­taa hänen sanomansa kokosy­dämistä ymmärtämistä ja elämistä hänen yhtey­dessään ja hän­tä seu­rat­en.

”…Mut­ta tämä on iankaikki­nen elämä, että he tun­te­vat sin­ut, joka yksin olet toti­nen Jumala, ja hänet, jon­ka sinä olet lähet­tänyt, Jeesuk­sen Kris­tuk­sen.” (Johannes 17:3)

Sen täh­den Uusi tes­ta­ment­ti pain­oit­taa oikeaa ope­tus­ta ja oppia eri­tyisel­lä taval­la, tehden jopa pelas­tuk­sen siitä riip­pu­vaisek­si.

”Val­vo itseäsi ja ope­tus­tasi, ole siinä kestävä; sil­lä jos sen teet, olet pelas­ta­va sekä itsesi että ne, jot­ka sin­ua kuule­vat.” (1. Tim­o­teus 4:16)

Väärät opit anta­vat Jumalas­ta väärän kuvan. Niiden seu­rauk­ses­ta henkilö, joka hyväksyy harhaopin, ei tunne todel­lista Jumalaa eikä siis myöskään voi olla todel­lises­sa suh­teessa Jumalaan (2. Johan­nek­sen kir­je jae 9). Vain henkilö, joka ei ole valmis ole­maan ala­mainen Jumalan totu­udelle hyväksyy vääriä oppe­ja ja pitää niistä kiin­ni.

Nykyään on usei­ta uskon­suun­tauk­sia ja ryh­mit­tymiä, jot­ka pitävät itseään kris­til­lis­inä kirkkoina. Ne edus­ta­vat riv­iä eri­laisia oppe­ja ja tar­joa­vat jäse­nilleen usei­ta uskon­nol­lisen elämän muo­to­ja, jois­sa niiden jäsen­ten ei tarvitse elää pyhää, Jumalalle omis­tet­tua elämää.

Uskovien seu­rakun­ta eli kirkko on sitä vas­toin raken­net­tu apos­tolien opetuk­sen poh­jalle (Efeso­laiskir­je 2:20). Se ei hyväksy uusia oppe­ja (Gala­tialaiskir­je 1:9). Kirkko on totu­u­den pylväs ja perus­tus (1. kir­je Tim­o­teuk­selle 3:15). Sen oppi on yht­enäi­nen, ris­tiri­ida­ton ja muut­tuma­ton (1. Kor­int­to­laiskir­je 1:10).

3 Miksi meidän on tiedettävä, kuka on kristitty?

Tämän tol­er­anssin ja plu­ral­is­min aikakaut­e­na toisen uskon kyseenalais­t­a­mi­nen nähdään halvek­sumise­na. Pelosta astua toisen henkilön varpaille tule­narko­ja keskustelu­ai­hei­ta mielu­um­min väl­tel­lään. Suhde, jos­sa ongelmista ja eroavaisuuk­sista ei voi puhua, ei kuitenkaan ole har­moni­nen, saati sit­ten rehelli­nen.

Jos hyväksymme ajat­te­lu­ta­van, joka ei sal­li mei­dän kyseenalais­taa toisen henkilön uskoa ja teko­ja, teemme todel­la syvät ihmis­suh­teet ja todel­lisen yhtey­den mah­dot­tomik­si. Tämän hyväksymi­nen tarkot­taisi, ettemme kykene aut­ta­maan toisi­amme, kos­ka emme voi nähdä, mitä toinen tarvit­see. Jumalan tah­to on kuitenkin, että kris­ti­tyt ovat toinen­toisil­len­sa vas­tu­ulliset ja todel­lise­na tuke­na. (Hep­re­alaiskir­je 3:12–14; 1.Tessalonikalaiskirje 2:8–12).

Vain ne, jot­ka halu­a­vat olla Jumalalle kuu­li­ai­ta ovat kirkon jäseniä. (Mat­teus 18:15–17; 1. Kor­int­to­laiskir­je 5:9–13). Kirkon on olta­va peili aikakaute­laisilleen, näyt­täen minkälainen suhde kris­tityl­lä on Jumalaan.

On har­mi, että niin mon­et ihmiset sanovat ole­vansa kris­tit­tyjä kuitenkin kieltäen sen teoil­laansa. Mei­dän on tark­istelta­va lähem­min hei­dän uskoaan ja osoitet­ta­va heille, mitä hei­dän suh­teesta Jumalaan puut­tuu. Hei­dät on kut­sut­ta­va paran­nuk­seen. Todel­lista rakkaut­ta on, että halu­amme aut­taa jokaista ihmistä elämään Jumalalle kuu­li­aise­na. Kris­titylle on mah­do­ton­ta elää yhtey­dessä ihmis­ten kanssa, jot­ka tieten­tah­toen elävät vääryy­dessä ja val­heessa. Me emme saa mukau­tua hei­dän ajat­telu – tai elämän­ta­paansa (2. Johan­nek­sen kir­je 7–11)

Scroll to top ↑