Näkyvä Kirkko

Seu­raaval­la sivul­la kir­joita­mme “näkymät­tömän kirkon” opista, joka yritetään johtaa tiety­istä raa­matunko­hdista. Käsit­telemme nämä raa­matunko­h­dat yksi­tyisko­htais­es­ti. Tämä oppi ei ole ole sopu­soin­nis­sa Uuden tes­ta­mentin kanssa. Ter­mi “näkymätön kirkko” ei pelkästään puu­tu Raa­ma­tus­ta; ain­oakaan Jeesuk­sen tai apos­tolien aja­tus tai lausah­dus ei viit­taa siihen.
Maail­ma näkee kirkon — kirkko on siis näkyvä. Jeesus tun­si vain käsit­teen näkyvä kirkko.

Nyky­is­ten niin san­ot­tu­jen kris­tit­ty­jen kirkkokun­tien akti­iviset jäsenet ovat tietoisia, että hei­dän (“usko­vais­ten”, “jälleen­syn­tynei­den”, “omis­tau­tunei­den”) rin­nal­la myös “nimikris­ti­tyt” tai “sun­nun­taikris­ti­tyt” ovat kirkon jäseniä. Nämä eivät ole vielä päät­täneet antaa elämään­sä Jeesuk­selle tai eivät koskaan tule tekemään sitä. Vaik­ka viimek­si maini­tu­il­la ei ole suhdet­ta Jeesuk­seen, otta­vat he enem­män tai vähem­män osaa seu­rakun­nan tilaisuuk­si­in, rukoil­e­vat, laulavat ja naut­ti­vat ehtool­lista muiden kanssa.

Miten tämä on mah­dol­lista? Onko tämä oikein, vai olem­meko tekemi­sis­sä tilanteen kanssa, joka on Raa­matun opin vas­tainen?

Nykyi­nen tilanne selitetään usein niin san­otun “näkymät­tömän kirkon” opil­la, jon­ka voimme tiivistää seu­raavasti:

1 Oppi “Näkymättömästä kirkosta”

  • “Näkyvän” kirkon ja “näkymät­tömän” kirkon välille tehdään ero.
  • “Näkyvä” kirkko (kirkko insti­tuu­tiona) on kaikkien nähtävis­sä. Siihen kuu­lu­vat niin usko­vaiset kuin ei-usko­vaisetkin “kris­ti­tyt”(!). Täl­laisia “kirkko­ja” on mon­ta (luter­i­lainen kirkko, kato­li­nen kirkko, hel­lun­taiseu­rakun­ta ja eri­laiset pienet ja suuret “kirkot”).
  • Näi­den lomas­sa piilee yksi, näkymätön kirkko. Tähän kuu­lu­vat kaik­ki “jälleen­syn­tyneet” kris­ti­tyt, jot­ka ovat yhdessä ei-uskovien kanssa näkyvis­sä kirkois­sa. Jeesus ottaa tämän näkymät­tömän kirkon luok­seen tul­lessaan takaisin. Tuol­loin näkymätön kirkko tulee näkyvi­in.
  • “Usko­vaiset” ajat­tel­e­vat vain Jumalan näkevän hei­dän kanssaan ole­vien “ei-usko­vais­ten” sydä­men. Nämä epäuskoiset tule­vat ehkä jon­ain päivänä uskoon tai kuol­e­vat ei-usko­vaisi­na. “Usko­vaiset” näkevät tehtävänään olla heille val­ona “kirkos­sa” levit­tämäl­lä evanke­li­u­mia “sisältäpäin”.

Tätä oppia yritetään perustel­la tiety­il­lä raa­matuko­hdil­la, joi­ta käsit­telemme tarkem­min myöhem­min. Ensin halu­amme kuitenkin muiden raa­matun­paikko­jen avul­la osoit­taa, kuin­ka kaukana yllä mainit­tu oppi ja käytän­tö ovat Raa­mat­ullis­es­ta käytän­nöstä ja arvoista. Vain usko­vainen voi olla kris­til­lisen seu­rakun­nan jäsen — ei ihmi­nen, joka ei ole antanut elämään­sä Jeesuk­selle ja tyy­tyy tuo­hon hen­gel­liseen tilaansa.

2 Alkuseurakunnan tilanne

Voimme lukea ensim­mäis­es­tä, Pietarin hel­lun­taisaar­nan jäl­keen syn­tyneestä Jerusalemin seu­rakun­nas­ta seu­raavaa:

“Ja usko­vais­ten suures­sa joukos­sa oli yksi sydän ja yksi sielu” (Apos­tolien teot 4:32a)

“Ja apos­tolien kät­ten kaut­ta tapah­tui kansas­sa mon­ta tun­nustekoa ja ihmettä; ja he oli­vat kaik­ki yksimielis­es­ti kool­la Salomon pylväskäytävässä. Eikä muista kukaan uskaltanut hei­hin liit­tyä, mut­ta kansa piti heitä suures­sa kun­ni­as­sa. Ja yhä enem­män kart­tui niitä, jot­ka uskoi­vat Her­raan, sekä miehiä että naisia suuret joukot.” (Apos­tolien teot 5:12–14)

Se tosi­a­sia, ettei kukaan muista uskaltanut liit­tyä usko­vaisi­in, ei tarkoi­ta, että kris­ti­tyt oli­si­vat muo­dosta­neet eristäy­tyneen piirin tai pysytelleet erossa ihmi­sistä, jot­ka oli­vat valmi­it liit­tymään hei­hin. Näemme kuin­ka innokkaasti he levit­tivät evanke­li­u­mia ja kuin­ka Jumala lisäsi seu­rakun­taan ihmisiä, jot­ka pelas­tu­i­v­at (ks. myös Apos­tolien teot 2:47). “Ulkop­uolisia” oli­vat ne, jot­ka eivät halun­neet palvel­la Jeesus­ta koko elämällään.Evankeliointi ja kris­tit­ty­jen elämä johti­vat ihmiset tekemään selkeän päätök­sen. Seu­rakun­nas­sa oli var­masti myös lyhyem­piä ajan­jak­so­ja vier­aana ei-uskovia, jot­ka tehtyään paran­nuk­sen liit­tyivät seu­rakun­taan, mut­ta ei puolisy­dämistä ihmis­mas­saa, joista vuosien tai vuosikym­me­nien jäl­keen jotku ehkä tekevät paran­nuk­sen tai vain pitävät kiin­ni uskon­nol­lis­es­ta ulkokuores­ta elämän­sä lop­pu­un asti.

Ei-usko­van tul­lessa seu­rakun­taan koko seu­rakun­ta tut­ki ja pal­jasti hänen “sydä­men­sä salaisu­udet”:

“Jos seu­rakun­nan yhteisessä kok­ouk­ses­sa kaik­ki puhuisi­vat kielil­lä ja sinne tulisi ulkop­uolisia tai epäuskoisia, he var­masti sanois­i­vat, että te olette jär­jiltänne. Jos sen sijaan kaik­ki pro­fe­toisi­vat ja joku epäuskoinen tai ulkop­uo­li­nen tulisi paikalle, hän jou­tu­isi kaikkien koeteltavak­si ja tutkit­tavak­si ja hänen sydä­men­sä salaisu­udet pal­jas­tu­isi­vat. Sil­loin hän heit­täy­ty­isi kasvoilleen maa­han, rukoil­isi Jumalaa ja tun­nus­taisi: ‘Jumala on todel­la tei­dän kesku­udessanne.’ ” (Ensim­mäi­nen kir­je kor­int­to­laisille 14:23–25)

Koko seu­rakun­ta antoi Jumalan joh­dat­taa itseään ja antoi kaikken­sa, jot­ta seu­rakun­taan tul­lut vieras ymmärtäisi, mis­tä hänen on tehtävä paran­nus. Tämä pros­es­si oli pidem­pi tai lyhyem­pi, mut­ta johti kuitenkin jokaisen tekemään päätök­sen. Paavali kuvailee tässä raa­matunko­hdas­sa posi­ti­ivista päätök­stä: ihmistä, joka tekee paran­nuk­sen. Negati­ivista tapaus­ta ei suo­ranais­es­ti kuvail­la, mut­ta kos­ka jokainen tuli­ja koetelti­in ja tutkit­ti­in, voimme päätel­lä, että kris­ti­tyt näkivät myös, jos joku ei ollut halukas tekemään paran­nus­ta. Siinä tapauk­ses­sa ei selvästi ollut poh­jaa sille, että ko. vieras ottaisi jatkos­sa osaa seu­rakun­tay­htey­teen.

Löy­dämme kuitenkin Apos­tolien teoista tapauk­sen Simon, noidan, kanssa. Vaikut­taa siltä, ettei Fil­ip­pus evanke­lioidessaan huo­man­nut, että monien uskoon­tullei­den joukos­sa Simon ei todel­la muut­tanut ajat­te­lu­ta­paansa ja asen­net­taan1. Näin ollen Simon onnis­tui hui­jaa­maan muitakin kris­tit­tyjä jonkin aikaa. Tämä kävi kuitenkin pian ilmi, ja Pietari reagoi hyvin päämääräti­etois­es­ti:

“Kun Simon näki, että ne, joiden päälle apos­tolit pani­vat käten­sä, sai­vat Hen­gen, hän tar­josi heille rahaa ja sanoi: ‘Antakaa min­ullekin tuol­lainen val­ta, että kenen päälle panen käteni, se saa Pyhän Hen­gen.’ Mut­ta Pietari sanoi hänelle: ‘Kado­tuk­seen joudut rahoine­si, kun luulet, että Jumalan lah­ja on rahal­la ostet­tavis­sa! Sin­ul­la ei ole tässä osaa eikä arpaa, sil­lä sinä et ole vil­pitön Jumalan edessä. Kään­ny siis tästä pahu­ud­estasi ja rukoile Her­raa! Ken­ties hän antaa ajatuk­sesi anteek­si. Minä näen, että sinä olet myrkkyä täyn­nä ja vääryys pitää sin­ua kahleis­saan.’ Sil­loin Simon sanoi: ‘Rukoilkaa min­un puolestani Her­raa, ettei min­ulle tapah­tu­isi mitään tuol­laista, mitä sanoitte!’ ” (Apos­tolien teot 8:18–24)

Näemme saman­laisen tiukan otteen tapauk­sis­sa, jois­sa henkilöt, jot­ka ajat­te­liv­at tai eliv­ät toisin kuin Jeesus ja Apos­tolit opet­ti­vat, luik­erte­liv­at seu­rakun­taan.

“Tei­dän joukkoonne on näet luik­er­rel­lut ihmisiä, joista jo kauan on ollut tuomio kir­joitet­tuna. Nämä jumalat­tomat kään­tävät mei­dän Jumalamme armon riet­taudek­si ja kieltävät ain­oan Val­ti­aamme ja Her­ramme Jeesuk­sen Kris­tuk­sen.” (Juu­dak­sen kir­je 4)

Juu­das halusi ilmaista, ettei tuol­laisil­la ihmisil­lä ole paikkaa seu­rakun­nas­sa. Jos joku pääsikin luik­ertele­maan seu­rakun­taan halu­a­mat­ta olla Jumalalle ala­mainen, näemme ylläol­ev­as­ta esimerk­istä, että se oli mah­dol­lista vain lyhy­taikaises­ti eikä sen kat­sot­tu ole­van nor­maalia.

Saman­laisen tilanteen löy­dämme ensim­mäis­es­tä Johan­nek­sen kir­jeestä 2:18–20:

“Lap­sukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niinkuin te olette kuulleet, että antikris­tus tulee, niin onkin nyt mon­ta antikris­tus­ta ilmaan­tunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika. Meistä he ovat läht­e­neet, mut­ta he eivät olleet yhtä mei­dän kanssamme; sil­lä jos he oli­si­vat olleet yhtä mei­dän kanssamme, niin he oli­si­vat mei­dän kanssamme pysyneet; mut­ta heis­sä oli tule­va ilmi, että kaik­ki eivät ole yhtä mei­dän kanssamme. Teil­lä on voitelu Pyhältä, ja kaikil­la teil­lä on tieto.”

Johannes kir­joit­taa ihmi­sistä, jot­ka jo tietyn ajan ovat olleet seu­rakun­nas­sa, mut­ta eivät olleet kris­tit­tyjä vaan eksyt­täjiä. Näyt­tää siltä, että nämä kris­ti­tyt, joille Johannes kir­joit­taa, eivät arvioneet eksyt­täjien moti­ive­ja tarpeek­si. Johannes näkee sen vuok­si tarpeel­lisek­si selit­tää kir­jeessään enem­män, jot­ta heil­lä olisi parem­pi perus­ta arvioimiseen. Hän kir­joit­taa val­os­sa vaeltamis­es­ta (luku 1:6,8,10) ja Jeesuk­sen käsky­jen pitämis­es­tä (luku 2:3–6). Hän viit­taa yhä uudelleen kris­tit­ty­jen keskinäiseen rakkau­teen (vel­jes­rakkaus: 2:9–11; 3:14–18,23; 4:7–8,20–22) yhtey­dessä paran­nuk­seen syn­neistä (luku 3:4–10). Tähän erot­ta­mat­tomasti kuu­lu­vana kris­tit­ty­jen “tun­nus­merkkinä” Johannes mainit­see oikean uskon: Jeesuk­sen oikean opin (luku 2:22–23; 4:2–3). Hän var­ta vas­ten kehot­taa kris­tit­tyjä koet­tele­maan niiden ihmis­ten opin, joiden kanssa he tule­vat tekemisi­in.

“Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalas­ta; sil­lä mon­ta väärää pro­feet­taa on läht­enyt maail­maan.” (luku 4:1)

Vaik­ka Johannes rajoit­taa tämän tiet­tyyn harhaop­pi­in näi­den kris­tit­ty­jen tilanteessa, ei se var­mas­tikaan tarkoi­ta, että hän olisi ajatel­lut ja kir­joit­tanut muista harhaopeista toisin. Johannes tekee kir­jeessään selvän eron kir­jeen saa­jien ja ei-kris­tit­ty­jen, (jot­ka siis eivät enää olleet seu­rakun­nas­sa) välille.

Myös muista raa­matunko­hdista käy selväk­si, että Jeesus ja Uuden tes­ta­mentin kir­joit­ta­jat kehot­ta­vat vas­tus­ta­maan kaikkia harhaopet­ta­jia ja erot­tau­tu­maan heistä (Ks. Mat­teus 24:23–26; Apos­tolien teot 20:31; Toinen kir­je Tim­o­teuk­selle 3:1–9; Johan­nek­sen ilmestys 2:13–16).

3 Seurakunnan puhtaus ja pyhyys

Jos seu­rakun­nan jäsen oli tehnyt syn­tiä siinä mitas­sa, että hän teki itsen­sä ope­tus­lapseu­teen kel­paa­mat­tomak­si, eikä halun­nut tehdä paran­nus­ta lukui­sista avun­tar­joamisyri­tyk­sistä, rohkaisu­ista ja keho­tuk­sista huoli­mat­ta, seu­rakun­ta katkaisi yhtey­den hänen kanssaan. Hänet erotet­ti­in kirkos­ta Jeesuk­sen käskyn mukaises­ti:

“Jos vel­je­si tekee syn­tiä, ota asia puheek­si kah­den kesken. Jos hän kuulee sin­ua, olet voit­tanut hänet takaisin.Mutta ellei hän kuule sin­ua, ota mukaasi yksi tai kak­si muu­ta, sil­lä ‘jokainen asia on vahvis­tet­ta­va kah­den tai kol­men todis­ta­jan sanal­la’. Ellei hän kuun­tele heitäkään, ilmoi­ta seu­rakun­nalle. Ja jos hän ei tot­tele seu­rakun­taakaan, suh­taudu häneen kuin pakanaan tai pub­likaani­in. Totis­es­ti: kaik­ki, minkä te sidotte maan pääl­lä, on sidot­tu taivaas­sa, ja kaik­ki, minkä te vapau­tat­te maan pääl­lä, on myös taivaas­sa vapautet­tu.” (Mat­teuk­sen evanke­li­u­mi 18:15–18)

Juu­ta­laiset eivät halun­neet olla tekemi­sis­sä ei-juu­ta­lais­ten kanssa, kos­ka kat­soi­vat hei­dän ole­van epäpuh­tai­ta (Apos­tolien teot 10:28). He ajat­te­liv­at samoin myös rahan­hi­moi­sista pub­likaaneista, jot­ka tekivät kom­pro­mis­se­ja rooma­lais­ten kanssa (Mat­teuk­sen evanke­li­u­mi 9:10–11). Vaik­ka tämä kat­e­gori­nen tor­jun­ta olikin epäoikeu­den­mukaista, oli se yleinen juu­ta­lainen käytän­tö. Jeesus viit­taa tähän tosi­asi­aan osoit­taak­seen mitä on Jumalan tah­don mukainen erot­tau­tu­mi­nen: syy erot­tau­tu­miseen ei ole kansalaisu­us tai yhteiskun­talu­ok­ka vaan ihmisen sydä­men asenne, kun hän ei ota apua vas­taan vaan halu­aa pitää kiin­ni syn­nistään.

“Yleen­sä kuu­luu, että tei­dän kesku­udessanne har­joite­taan hau­reut­ta, jopa sem­moista hau­reut­ta, jota ei ole pakanainkaan kesku­udessa, että eräskin pitää isän­sä vaimoa. Ja te olette paisuneet pöyhkeik­si! Eikö tei­dän pikem­minkin olisi pitänyt tul­la murheel­lisik­si, että se, joka on tuom­moi­sen teon tehnyt, pois­tet­taisi­in tei­dän kesku­ud­estanne? Sil­lä minä, joka tosin ruumi­il­lis­es­ti olen pois­sa, mut­ta hengessä kuitenkin läs­nä, olen jo, niinkuin läs­näollen, puolestani päät­tänyt, että se, joka tuom­moi­sen teon on tehnyt, on sit­tenkuin olemme, te ja min­un henkeni ynnä mei­dän Her­ramme Jeesuk­sen voima, tulleet yhteen Her­ran Jeesuk­sen nimessä hyljät­tävä saatanan hal­tu­un2 lihan turmiok­si, että hänen henken­sä pelas­tu­isi Her­ran päivänä. Ei ole hyvä, että ker­skaat­te. Ettekö tiedä, että vähäi­nen hap­a­tus hap­at­taa koko taik­i­nan? Per­atkaa pois van­ha hap­a­tus, että teistä tulisi uusi taik­i­na, niinkuin te olet­tekin hap­pa­mat­tomat; sil­lä onhan mei­dän pääsiäis­lam­paamme, Kris­tus, teurastet­tu.” (Ensim­mäi­nen kir­je kor­int­to­laisille 5:1–7)

Muu­ta­maa jaet­ta myöhem­min Paavali jatkaa:

“Nyt täs­men­nän vielä: jos jotaku­ta san­o­taan vel­jek­si mut­ta hän on siveetön tai ahne, epäju­malan­palveli­ja, pilkkaa­ja, juo­mari tai riistäjä, älkää olko tekemi­sis­sä hänen kanssaan. Älkää edes ate­ri­oiko täl­laisen kanssa. Ei kai min­un asiani ole tuomi­ta ulkop­uolisia? Ette­hän tekään tuomitse mui­ta kuin omaan piiri­inne kuuluvia.Ulkopuoliset tuomit­see Jumala. ‘Pois­takaa kesku­ud­estanne se, joka on paha.’ ” (Ensim­mäi­nen kir­je kor­int­to­laisille 5:11–13)

Joku saat­taa kysyä, mitä Paavali sit­ten tarkoit­taa puhues­saan pitkämielisyy­destä ja toivos­ta samas­sa kir­jeessä (1.Korinttolaiskirje 13). Eikö Paavalil­la ollut enää toivoa, että syn­ti­nen avaisi sydä­men­sä Jumalalle? Paavalil­la oli toivoa, mikä käy selväk­si jakeesta 5: “…lihan turmiok­si, että hänen henken­sä pelas­tu­isi Her­ran päivänä.” Erot­ta­mi­nen seu­rakun­nas­ta pystyi vielä herät­tämään tuon ihmisen näkemään syntin­sä vakavu­u­den Jumalan edessä, niin että hän kaikesta huoli­mat­ta pysty­isi vielä tekemään paran­nuk­sen. Siitä huoli­mat­ta tai ehkäpä juuri sen vuok­si (!) Paavali näyt­ti seu­rakun­taan kuu­lu­miselle ole­van selkeät ehdot. Jumalan seu­rakun­ta ei voi olla seu­rakun­tay­htey­dessä ihmisen kanssa, joka pitää kiin­ni syn­nistä. Tuo ihmi­nen hylkää Jumalan eikä hänel­lä ole yhteyt­tä JUMALAAN. Sen vuok­si olisi tuol­laisen ihmisen harhaan­jo­htamista, jos hän voisi pysyä seu­rakun­nas­sa. Sen lisäk­si hän vaikut­taa mui­hin “hapan­taik­i­nan” lail­la. On suuri vaara, että muutkaan seu­rakun­nan jäsenet eivät enää arvioi ko. syn­tiä tarpeek­si vakavasti ja sit­ten itsekin lankea­vat kyseiseen syn­ti­in. Jos erotet­tu kuitenkin myöhem­min kään­tyy syn­neistään päät­täen vakaasti elää pyhää, puh­das­ta elämää, hän voi pala­ta seu­rakun­taan.

Ensim­mäiset kris­tit­ty­jen seu­rakun­nat vaali­vat täl­lä tavoin puh­taut­taan. Näin oli mah­dol­lista, ettei seu­rakun­nas­sa ollut pitem­piaikaises­ti ei-uskovia. Muuten Paavali ei olisi voin­ut kut­sua heitä kir­jeis­sään “pyhik­si” (esim. Ensim­mäi­nen kir­je kor­int­to­laisille 1:1–3; Toinen kir­je kor­int­to­laisille 1:1–2; Kir­je rooma­laisille 1:1–7)3.

Uudessa tes­ta­men­tis­sa nimike “pyhä” viit­taa kaikki­in kris­tit­ty­i­hin (Apos­tolien teot 9:13; Kir­je efeso­laisille 5:3; fil­ip­piläisille 4:21–22 ja hep­re­alaisille 3:1). Kaik­ki kris­ti­tyt ovat pyhiä, ja vain ne ihmiset kuu­lu­vat kirkkoon, jot­ka suos­tu­vat Jumalan pyhi­tyk­seen ja anta­vat Jumalan hal­li­ta elämässään (Kir­je hep­re­alaisille 12:14; efeso­laisille 5:5; ja galata­laisille 5:19–21) Tämä ei tarkoi­ta, että kris­ti­tyt oli­vat syn­nit­tömiä (minkä näkee eri­tyis­es­ti kor­int­to­laisille lähete­ty­istä kir­jeistä), vaan “Jeesuk­sen pyhit­tämiä” (1. Kor­int­to­laiskir­je 1:2), jot­ka oli­vat otta­neet vas­taan Jeesuk­sen anteek­sianta­muk­sen ja pelas­tuk­sen. Kyseessä ovat ihmiset, jot­ka syn­tiä tehtyään anta­vat oikaista itseän­sä ja halu­a­vat muut­tua. Niin kirkko kokon­aisuute­na kuin sen jokainen, yksit­täi­nen jäsenkin tais­telee syn­tiä vas­taan. Kris­tit­ty ei voi elää kak­soiselämää. Hän ei voi palvel­la Jumalaa maail­ma sydämessään. Samal­la tavoin ei kirkos­sakaan ole paikkaa syn­tiselle, joka ei halua muut­tua (Mat­teus 6:24 ja 10:38–39; Johannes 12:25–26; Jaakobin kir­je 4:4;Ensimmäinen Johan­nek­sen kir­je 2:15–17 ja 2:4–6; Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 12:25–26 ).

Jos kris­ti­tyt eivät ota etäisyyt­tä ihmisi­in, jot­ka pitävät kiin­ni maail­mallis­es­ta elämän­tyylistä, vaan ovat seu­rakun­tay­htey­dessä hei­dän kanssaan, he anta­vat ulkop­uolisille väärän kuvan kirkos­ta ja kris­til­lis­es­tä elämästä. Sen lisäk­si he pet­tävät myös niitä “uskon­nol­lisia” jäseniä, jot­ka pitävät itseään kris­tit­ty­inä (“sil­lä ovathan he kirkon jäseniä” ), niin että näi­den on hyvin vaikea näkevät tarpeen­sa tehdä paran­nus. Lop­pu­jen lopuk­si he itse erkaan­tu­vat oikeal­ta tieltä menet­täen suh­teen­sa Jumalaan.

“Älkää antau­tuko kan­ta­maan vieras­ta iestä yhdessä uskot­tomien kanssa; sil­lä mitä yhteistä on van­hurskaudel­la ja vääryy­del­lä? Tai mitä yhteyt­tä on valkeudel­la ja pimey­del­lä? Ja miten sopi­vat yhteen Kris­tus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa usko­vaisel­la on uskot­toman kanssa? Ja miten sovel­tu­vat yhteen Jumalan temp­peli ja epäju­malat? Sil­lä me olemme elävän Jumalan temp­peli, niinkuin Jumala on sanonut: ‘Minä olen heis­sä asu­va ja vaelta­va hei­dän keskel­lään ja ole­va hei­dän Jumalansa, ja he ovat min­un kansani’. Sen­täh­den: ‘Lähtekää pois hei­dän keskeltän­sä ja erotkaa heistä, sanoo Her­ra, älkääkä saas­taiseen koskeko; niin minä otan tei­dät huostaani ja olen tei­dän Isänne, ja te tulette min­un pojik­seni ja tyt­tärik­seni, sanoo Her­ra, Kaikki­val­tias.’ ” (Toinen kir­je kor­int­to­laisille 6:14–18)

Jumala voi ottaa huostaansa lapsi­na ne, jot­ka erot­tau­tu­vat epäuskoi­sista4. Myös seu­rakun­taan viit­taa­va kreikkalainen sana εκκλησια (eccle­sia) tarkoit­taa yhteisö, joka on kut­sut­tu ulos. Anti­ikin kreikas­sa oli tapana, että kreikkalaiset lähet­tiläät kut­sui­v­at kansalaiset ulos talois­taan otta­maan osaa viral­lisi­in kokoon­tu­mi­isi­in. Samal­la taval­la myös evanke­li­u­min julis­ta­jat kut­su­vat Jumalan seu­rakun­nan ulos maail­mas­ta.

Näemme, että ensim­mäis­ten kris­tit­ty­jen seu­rakun­tien käytän­tö poikkeaa täysin nyky­is­ten kirkkokun­tien käytän­nöstä. Nykyään kuka tahansa voi tul­la “kirkon” jäsenek­si (muu­ta­man muodol­lisu­u­den kaut­ta), ja kirkos­ta erot­ta­mi­nen on har­voin käytän­tö. Tämä vaatisi inten­si­ivistä seu­rakun­tay­hteyt­tä, rakkaut­ta ja antau­mus­ta. Ihmis­ten täy­ty­isi osoit­taa todel­lista mie­lenki­in­toa tois­t­en­sa elämää ja ajat­te­lu­ta­paa kohtaan ja nähdä toisen­sa Jumalan silmin. Jumalan sanan ja totu­u­den täy­ty­isi olla jokaisen mit­ta­puu arvioin­ti­in, aut­tamiseen ja kehot­tuk­si­in. Jokaisen täy­ty­isi myös olla valmis vetämään raa­mat­ulliset seu­rauk­set, jos ihmiset eivät todel­la halua muut­tua.

4 Raamatunkohtia, joihin viitataan argumentteina “Näkymättömälle kirkolle”

Tämä raa­matun­vas­tainen käytän­tö on kuitenkin jo ennen mei­dän aikakaut­tamme syn­tynyt ongel­ma. Niin­pä myös oppi näkymät­tömästä seu­rakun­nas­ta kehitelti­in sen teo­reet­tisek­si tuek­si hyvin varhain, käsi kädessä kirkon maail­mallis­tu­misen kanssa. Jo neljän­nen vuo­sisadan dona­to­laiski­is­tas­sa Augusti­nus vääristi raa­matunko­htia ylläpitääk­seen, jot­ta uskos­ta lan­gen­neet piis­pat hyväksyt­täisi­in edelleen kirkkoon; toive teki tilaa harhaopille.

4.1 Vertaus vehnästä ja rikkaviljasta sekä nuotasta

Augusti­nus väit­ti kirkon ole­van rin­nakkain elävien hyvien ja paho­jen “sekoit­tunut kokon­aisu­us” (cor­pus per­mix­tum) perustellen tätä ver­tauk­sel­la vehnästä ja rikkav­il­jas­ta (Mat­teus 13:24–30,36–43) ja ver­tauk­sel­la nuo­tas­ta (Mat­teus 13:47–50).

“Jeesus esit­ti heille toisen ver­tauk­sen taivas­ten val­takun­nas­ta: “Mies kylvi pel­toon­sa hyvää siemen­tä. Mut­ta kun kaik­ki nukkui­v­at, hänen vihamiehen­sä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkav­il­jaa ja meni pois. Kun vil­ja nousi oraalle ja alkoi tehdä tähkää, rikkav­il­jakin tuli näkyvi­in. Työmiehet menivät sil­loin isän­tän­sä luo ja sanoi­vat hänelle: ‘Her­ra, etkö sinä kylvänyt pel­toosi hyvää siemen­tä? Mis­tä siihen on tul­lut rikkaviljaa?‘Isäntä sanoi heille: ‘Se on vihamieheni työtä.’ Miehet kysyivät sil­loin häneltä: ‘Tah­dotko, että men­emme kitkemään sen pois?’ ‘En’, hän vas­tasi, ‘te voitte rikkav­il­jaa kootes­sanne nyhtää sen mukana vehnääkin. Antakaa niiden kas­vaa yhdessä elonko­r­ju­useen asti. Kun sen aika tulee, minä sanon kor­ju­u­väelle: Kootkaa ensin rikkav­il­ja ja sitokaa se kim­puik­si, että se poltet­taisi­in. Mut­ta vehnä kor­jatkaa ait­taani.’ ”” (Mat­teus 13:24–30)

“Vielä taivas­ten val­takun­ta on kuin nuot­ta, joka las­ket­ti­in mereen ja joka keräsi kaiken­laisia kalo­ja. Kun se tuli täy­teen, kalas­ta­jat vetivät sen rantaan, istu­u­tu­i­v­at ja lajit­te­liv­at hyvät kalat kor­ei­hin mut­ta viska­si­vat huonot pois. Samoin käy maail­man lopus­sa: enke­lit tule­vat, erot­ta­vat pahat van­hurskaista ja heit­tävät hei­dät tuliseen pät­si­in. Siel­lä itketään ja kiris­tel­lään ham­pai­ta.” (Matteus13:47–50)

Augusti­nus selit­ti pel­lon ja nuotan ole­van seu­rakun­ta piit­taa­mat­ta siitä, että Jeesus itse tulk­it­si esim­mäisen ver­tauk­sen­sa eri tavoin:

Sit­ten Jeesus lähet­ti väk­i­joukon pois ja meni sisälle. Ope­tus­lapset tuli­vat hänen luok­seen ja sanoi­vat: “Selitä meille ver­taus pel­lon rikkav­il­jas­ta.” Hän vas­tasi heille: “Mies, joka kylvi hyvää siemen­tä, on Ihmisen Poi­ka. Pel­to on maail­ma. Hyvä siemen tarkoit­taa niitä, jot­ka kuu­lu­vat taivas­ten val­takun­taan, rikkav­il­ja niitä, jot­ka ovat Paho­laisen val­las­sa. Paho­lainen, joka kylvi rikkav­il­jaa, on Saatana, elonko­r­juu on maail­man lop­pu, ja kor­ju­umiehet ovat enkeleitä. Niin kuin rikkav­il­ja kootaan ja hävitetään polt­ta­mal­la, niin tapah­tuu maail­man lopus­sa. Ihmisen Poi­ka lähet­tää enke­lin­sä, ja he kokoa­vat hänen val­takun­nas­taan kaik­ki, jot­ka viet­televät pahaan ja har­joit­ta­vat vääryyt­tä. Enke­lit heit­tävät hei­dät tuliseen pät­si­in, ja siel­lä itketään ja kiris­tel­lään ham­pai­ta Mut­ta Jumalan omat lois­ta­vat sil­loin Isän­sä val­takun­nas­sa niin kuin aurinko. Jol­la on kor­vat, se kuulkoon!” (Mat­teus 13:36–43)

Jakeen 38 mukaan pel­to on maail­ma. Se, jot­ka tulk­it­see tämän ver­tauk­sen pel­lon ole­van seu­rakun­ta, osoit­taa, että hänen tun­te­mansa seu­rakun­ta on yhtä maail­man kanssa. Paavali kir­joit­taa kuitenkin fil­ip­piläis­ten seu­rakun­nalle seu­raavasti:

“… jot­ta olisitte moit­teet­to­mia ja puh­tai­ta, nuh­teet­to­mia Jumalan lap­sia tämän kier­outuneen ja turmeltuneen sukukun­nan keskel­lä. Te lois­tat­te siinä kuin tähdet taivaal­la, kun pidätte esil­lä elämän sanaa, ja minä voin Kris­tuk­sen tulemisen päivänä ylpeil­lä siitä, että en ole turhan vuok­si pon­nis­tel­lut ja näh­nyt vaivaa.” (Kir­je fil­ip­piläisille 2:15–16)

Seu­rakun­ta lois­taa maail­mas­sa eikä siis voi olla ident­ti­nen maail­man kanssa.

Kun Ihmisen Poi­ka kerää jumalat­to­mia val­takun­nas­taan (Mat­teus 13:41), viit­taa Jeesus val­takun­nal­la — ottaen huomioon edel­lä maini­tut fak­tat — luo­tu­un maail­maan. Jeesus on koko maail­man Her­ra eikä pelkästään seu­rakun­nan. (Vrt. Johan­nek­sen evanke­li­u­mi 1:11, jos­sa myös koko maail­maa kut­su­taan lihak­si tulleen Sanan eli Jeesuk­sen omaisu­udek­si.)

Samoin kuva nuo­tas­ta ei viit­taa seu­rakun­taan. Se, että Jeesus ver­taa taivaan val­takun­taa nuot­taan ei vält­tämät­tä tarkoi­ta, että nuot­ta viit­taa seu­rakun­taan. Toi­sis­sa ver­tauk­sis­sa hän ver­taa taivaan val­takun­taa kuninkaaseen, kaup­pi­aaseen jne. Kukaan ei ajat­telisi näistä ver­tauk­sista, että kuningas tai kaup­pias sym­bol­isoisi­vat seu­rakun­taa.

Jeesus käyt­ti ilmaus­ta “taivaan val­takun­ta”, kun hän halusi selit­tää jotain Jumalan val­takun­nas­ta. “Jumalan val­takun­ta” (Mat­teus: “taivas­ten val­takun­ta”) tarkoit­ti juu­ta­laisille Mes­si­ak­sen kuningaskun­taa. Jeesus halusi ver­tauk­sil­laan pääasi­as­sa kor­ja­ta juu­ta­lais­ten maal­lista mieliku­vaa mes­si­aanis­es­ta kuningaskun­nas­ta.

Jeesuk­sen aikakaute­laiset juu­ta­laiset odot­ti­vat Mes­si­aan toimi­van mah­ta­vana kuninkaana ja oikeu­den­mukaise­na tuo­ma­ri­na: hänen odotet­ti­in vapaut­ta­van kansansa vier­aan mahdin sor­rosta ja hävit­tävän pahat ihmiset maan päältä (ks. Johannes kas­ta­jan puhet­ta: Luukas 3:7–9). Jeesus halusi oikoa tämän mieliku­van: hän ei ollut tul­lut hal­lit­se­maan maal­lise­na kuninkaana tai toteut­ta­maan tuomio­ta. Tuomio tulee viimeisenä päivänä, mut­ta siihen asti hyvät ja pahat elävät rin­nakkain tässä maail­mas­sa. Hänen val­takun­tansa on hen­gelli­nen val­takun­ta, joka on voit­tanut maail­man hen­gel­lisel­lä taval­la:

“Tämän minä olen teille puhunut, että teil­lä olisi minus­sa rauha. Maail­mas­sa teil­lä on ahdis­tus; mut­ta olkaa tur­val­lisel­la mielel­lä: minä olen voit­tanut maail­man.” (Johannes 16:33)

5 Muita väärinymmärrettyjä raamatunkohtia

5.1 Kirje Timoteukselle 2:16–21

“Mut­ta pysy eril­läsi epäpy­histä ja tyhjistä puheista, sil­lä niiden puhu­jat menevät yhä pitem­mälle jumalat­to­muudessa, ja hei­dän puheen­sa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä. Niitä ovat Hymeneus ja File­tus, jot­ka ovat totu­ud­es­ta eksyneet, kun sanovat, että ylös­nouse­mus jo on tapah­tunut, ja he turmel­e­vat usei­den uskon. Kuitenkin Jumalan vah­va perus­tus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinet­ti: “Her­ra tun­tee omansa”, ja: “Luopukoon vääryy­destä jokainen, joka Her­ran nimeä mainit­see”. Mut­ta suures­sa talos­sa ei ole ain­oas­taan kul­ta-ja hopea-astioi­ta, vaan myös puu-ja savi­as­tioi­ta, ja toiset ovat jaloa, toiset hal­paa käyt­töä varten. Jos nyt joku puhdis­taa itsen­sä tämänkaltai­sista, tulee hänestä astia jaloa käyt­töä varten, pyhitet­ty, isän­nälleen hyödylli­nen, kaikki­in hyvi­in tekoi­hin valmis.”

Talo, jon­ka Paavali mainit­see jakeessa 20, on kirkko, ja usein ajatel­laan, että asti­at jaloa ja hal­paa käyt­töä varten viit­taa­vat ihmisi­in, jot­ka ovat yhdessä seu­rakun­nas­sa.

On tot­ta, että talo viit­taa kirkkoon, sil­lä myös tek­stiy­htey­dessä on kyse elämästä seu­rakun­nas­sa: Paavali kehoit­taa kris­tit­tyjä erot­tau­tu­maan selvästi gnos­tikoista. Näi­den harhaopet­ta­jien oppi lev­isi kuin syöpä, ja he oli­vat sotke­neet jo monien uskon. Mut­ta keitä ovat asti­at jaloa ja hal­paa käyt­töä varten? Kreikankielisessä tek­stis­sä käytetään sanaa τιμη [time] = kun­nia, arvo, suu­ru­us (suomen kään­nök­sessä “astia jaloa käyt­töä varten”) ja sen vas­tako­htaa ατιμια [atimia] = “epäkun­nia” (suomen kään­nök­sessä “astia hal­paa käyt­töä varten”). Ne juur­tu­vat ver­beistä τιμαω [timao] = arvostaa, kun­nioit­taa ja ατιμαζω [ati­mad­zo] = “ei arvostaa”. Myös 1. Kor­int­to­laiskir­jeessä (1. Kor. 12:23) Paavali käyt­tää sanaa, joka on johdet­tu sanas­ta τιμη: ατιμοτερος [ati­moteros] = halvek­sit­tu (suomen kään­nök­sessä “vähem­män kun­ni­akkai­ta”). Tämä raa­matunko­h­ta voi aut­taa meitä ymmärtämään, mitä Paavali tarkoit­taa astioil­la jaloa ja hal­paa käyt­töä varten 2. Tim­o­teuskir­jeessä.

“Sil­lä niinkuin ruumis on yksi ja siinä on mon­ta jäsen­tä, mut­ta kaik­ki ruumi­in jäsenet, vaik­ka niitä on mon­ta, ovat yksi ruumis, niin on Kris­tuskin; sil­lä me olemme kaik­ki yhdessä Hengessä kaste­tut yhdek­si ruumi­ik­si, olim­mepa juu­ta­laisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapai­ta, ja kaik­ki olemme saa­neet juo­da samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:12–13)

“Silmä ei saa­ta sanoa kädelle: “En tarvitse sin­ua”, eikä myöskään pää jaloille: “En tarvitse teitä”. Päin­vas­toin ne ruumi­in jäsenet, jot­ka näyt­tävät ole­van heikom­pia, ovat vält­tämät­tömiä; ja ne ruumi­in jäsenet, jot­ka meistä ovat vähem­män kun­ni­akkai­ta, me ver­hoamme sitä kun­ni­al­lisem­min, ja niitä, joi­ta häpeämme, me sitä häveliääm­min peitämme; mut­ta ne, joi­ta emme häpeä, eivät sitä tarvitse. Mut­ta Jumala on liit­tänyt ruumi­in yhteen niin, että antoi halvem­piar­voiselle suurem­man kunn­ian, ettei ruumi­is­sa olisi eripu­raisu­ut­ta, vaan että jäsenet pitäi­sivät yhtäläistä huol­ta toinen tois­es­taan.” (1. Kor. 12:21–25)

Kun­ni­akkaat ja vähem­män kun­ni­akkaat (heikom­mat) jäsenet ovat epäämät­tä kris­tit­tyjä, kos­ka tämän raa­matunko­hdan sanoma on nimeno­maan, että jokainen kris­tit­ty on riip­pumat­ta lahjois­taan yhtä arvokas hänessä asu­van Pyhän Hen­gen vuok­si. Kuten jokainen ruumin­jäsen on yhtey­dessä päähän ja sille kuu­li­ainen, on myös jokainen seu­rakun­nan jäsen yhtey­dessä Kris­tuk­seen. Tämä raa­matunko­h­ta rikkoo Augustinuk­sen kehit­telemän “cor­pus permixtum”:n. Ruumis on todel­lisu­udessa siten sekoit­tunut, että eri jäse­nil­lä on eri­laisia lahjo­ja ja he ovat eri tasoil­la kuu­li­aisu­u­den suh­teen, mut­ta ei siten, että toisil­la on suhde Jumalaan ja toisil­la ei.

Tämä raa­matunko­h­ta aut­taa myös ymmärtämään “astioiden” merk­i­tyk­sen 2. Tim­o­teuskir­jeessä. “Asti­at jaloa käyt­töä varten” ja “asti­at hal­paa käyt­töä varten” eivät tarkoi­ta uskovia ja ei-uskovia jäseniä, vaan (asi­ay­htey­destä johtuen) jäseniä, jot­ka ovat vahvo­ja uskos­sa ja opis­sa, sekä jäseniä, jot­ka ovat heikom­pia ja saat­ta­vat antaa harhaopet­ta­jien vaikut­taa itseen­sä. “Tämänkaltai­sista puhdis­tau­tu­mi­nen” on saman­lainen aja­tus kuin jakeessa 19 “Luopukoon vääryy­destä jokainen…”. Kreikankielisessä tek­stis­sä käytetään sanaa απο τουτων[apo tou­ton] (suomen kään­nök­sessä “tämänkaltai­sista”), joka tarkoit­taa kir­jaimel­lis­es­ti “näistä”. “Nämä” ei viit­taa astioi­hin hal­paa käyt­töä varten (edes ne, jot­ka puhu­vat näkymät­tömän kirkon puoles­ta, eivät voi ajatel­la, että he eivät halua erot­tau­tua kirkos­sa ole­vista ei-usko­vista) vaan harhaoppei­hin ja ‑opet­ta­ji­in. “Astia hal­paa käyt­töä varten” on antanut harhaopet­ta­jien vaikut­taa itseen­sä, mut­ta jos hän erot­tau­tuu siitä, tulee hänestä “astia jaloa käyt­töä varten, pyhitet­ty, isän­nälleen hyödylli­nen, kaikki­in hyvi­in tekoi­hin valmis.”

Scroll to top ↑


Foot­notes
  1. Kohdan syvem­pään ymmärtämiseen: Jakeen 12 voi suo­men­taa kreikas­ta myös: “Myös Simon oli vaku­ut­tunut.” 
  2. Ei ole kyse siitä, että saatanal­la olisi eri­ty­istä val­taa kidut­taa syn­tisiä, vaan että se, joka ei ole osa seu­rakun­taa, on osa maail­maa, jon­ka her­ra saatana on Jeesuk­sen sano­jen mukaan (Joh. 14:30). Kun syn­ti­nen asete­taan vas­takkain maail­man kanssa, voi se parhaas­sa tapauk­ses­sa johtaa “lihan turmioon” eli luop­umiseen syn­tis­es­tä asen­teesta. 
  3. Saman­laisen puhut­te­lu­ta­van näkee myös muis­sa kir­jeis­sä: Room.1:1–7, Fil.1:1, Kol.1:1–4, 2. Piet.1:1–4 
  4. Kat­so myös Pietarin hel­lun­taisaar­na: Apos­tolien teot 2:40: “Antakaa pelas­taa itsenne tästä nur­jas­ta sukupolves­ta.”