Rakkaus ja arviointi

Seu­raavas­sa artikke­lis­sa pohdimme mikä paik­ka arvioin­nil­la on suh­teessa Jumalaan ja seu­rakun­ta-elämässä.
Onko arvioin­ti tuomit­semista? Arvion­ti ja tuomit­sem­i­nen ovat kak­si eri asi­aa.

1 Johdanto

“Älä tuomitse, ettei sin­ua tuomit­taisi!” on lausah­dus, jon­ka voi usein kuul­la eri ns. kris­til­li­sistä uskon­suun­nista tule­vien ihmis­ten paris­sa. Jokaisen on itse seisot­ta­va Jumalan edessä ja tehtävä tili elämästään, eikä kukaan muu voi eikä saa ilmaista objek­ti­ivista mielipi­det­tä toisen ihmisen elämästä ja teoista – ei varsinkaan pelas­tus­ta koske­vis­sa kysymyk­sis­sä. Muiden ihmis­ten elämä, ja eri­tyis­es­ti uskonelämä, nähdään usein jokaisen henkilöko­htaise­na asiana: asiana, joka on ulkop­uolisille enem­män tai vähem­män tabu. Kaiken­lainen kri­ti­ik­ki tulk­i­taan hel­posti tuomit­semisek­si ja epä­su­vait­se­vu­udek­si, tämän jokaisen niin san­ot­tuun henkilöko­htaiseen, pyhään alueeseen kohdis­te­tuk­si väki­val­lak­si. Eri uskon­suun­tien edus­tamien ope­tusten ja mielip­itei­den arvostelu­un suh­taudu­taan samal­la taval­la, sil­lä jos tietyn uskon­nol­lisen ryh­mit­tymän mielipi­de tai oppi on mielestäni virheelli­nen, on johtopäätök­seni aut­ta­mat­tomasti, että kyseessä ole­va ryh­mä on vääräl­lä tiel­lä. Näil­lä sivuil­la halu­amme pere­htyä kysymyk­seen, miten väite “en voi enkä saa arvioi­da toista ihmistä” on nähtävä kristi­nuskon opin ja elämän val­os­sa.

2 Arvioinnin ja tuomitsemisen välinen ero

Arvioin­ti ja ter­ve arvostelu tulk­i­taan usein tuomit­semise­na. Näi­den kah­den käsit­teen välil­lä on kuitenkin tärkeä ero. Arvostelu ja arvioimi­nen eivät vält­tämät­tä ole jotain negati­ivista, siinä mis­sä sil­lä ilmais­taan yksinker­tais­es­ti kan­nan­ot­toa: hyvän ja pahan, oikean ja väärän nimeämistä. Arvioin­ti on raa­mat­ullis­ten peri­aat­tei­den käytän­töön lait­tamista konkreet­ti­sis­sa tilanteis­sa. Arvioin­ti tai arvostelu on tarpeel­lista niin maal­lisen kuin hen­gel­lisenkin elämän arkipäivässä. Siinä mis­sä tuomit­sem­i­nen kielii jo negati­ivis­es­ta asen­teesta, arvioin­ti puolestaan syn­tyy rakkaud­es­ta totu­u­teen ja on näin ollen ensim­mäi­nen askel toisen ihmisen aut­tamises­sa. Jos moti­vaa­tio aut­taa puut­tuu, voi oikeutet­tukin ja itsessään täysin oikea arvioin­ti kuitenkin muut­tua sydämet­tömäk­si, armot­tomak­si tuomit­semisek­si. Use­at raa­matunko­h­dat (esim. Mat­teus 9:9–13, Luukas 18:9–14) puhu­vat täl­laista oma­van­hurskas­ta, fariseusmaista suh­tau­tu­mista vas­taan. Seu­raavas­sa, valitet­ta­van use­asti väärinymmär­re­tyssä varoituk­ses­sa Jeesus tor­juu juuri tämänkaltaisen rakkaudet­toman suh­tau­tu­misen;

“Älkää tuomitko, ettei teitä tuomit­taisi. Niin kuin te tuomit­sette, niin tul­laan tei­dät tuomit­se­maan, ja niin kuin te mit­taat­te, niin tul­laan teille mit­taa­maan. Kuin­ka näet roskan vel­je­si silmässä, mut­ta et huo­maa, että omas­sa silmässäsi on hir­si? Kuin­ka voit sanoa vel­jelle­si: ‘Anna­pa kun otan roskan silmästäsi’, kun omas­sa silmässäsi on hir­si? Sinä tekopy­hä! Ota ensin hir­si omas­ta silmästäsi, vas­ta sit­ten näet ottaa roskan vel­je­si silmästä.” (Mat­teus 7:1–5)

Oleel­lista tässä varoituk­ses­sa on, että se on osoitet­tu ylpeälle, tekopy­hälle ihmiselle, joka itseri­it­toise­na pain­ot­taa muiden ihmis­ten syn­te­jä halu­a­mat­ta nähdä omi­aan. Jeesus ei halun­nut kieltää tikun pois­tamista vel­jen silmästä, vaan hän kri­ti­soi fariseusten väärää, rakkaudeton­ta asen­net­ta. Jeesuk­sen keskeinen aja­tus on, että mei­dän on nähtävä omat syn­timme vakavam­min kuin muiden. Tämä tarkoit­taa itsekri­it­tistä suh­tau­tu­mista ja syn­neistä luop­umista. Vain sil­loin kyken­emme aut­ta­maan myös mui­ta. “Kuin­ka näet roskan vel­je­si silmässä, mut­ta et huo­maa, että omas­sa silmässäsi on hir­si?” Itse asi­as­sa tässä raa­matunko­hdas­sa käytet­ty ver­tausku­va (=ros­ka silmässä) ei edes sovi yleis­es­ti levin­neeseen tulk­in­taan, jon­ka mukaan ihmis­ten on “pidet­tävä näp­pin­sä erossa” muiden ihmis­ten silmis­sä ole­vista tikuista.

Tikku on rasite silmässä kuin silmässä! Yllä siteer­atun rin­nakkaisko­h­ta on Luukkaan evanke­li­u­mis­sa (Luukas 6:37–42). Tämän raa­matunko­hdan kaut­ta tulee vielä selvem­min ilmi, että Jeesus halusi ver­tausku­val­laan puhua rakkaudeton­ta tuomit­semista vas­taan;

“Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomi­ta; älkää kado­tus­tuomio­ta lausutko, niin ei teillekään kado­tus­tuomio­ta lausu­ta. Antakaa anteek­si, niin teillekin anteek­si annetaan.”

Use­at ver­tausku­vat (esim. Mat­teus 7:6,15–23 ja Luukas 6:43–46) puolestaan kehoit­ta­vat ter­ve­järkiseen kri­ti­ikki­in ja arvioin­ti­in; kysymään “Kuka on arvolli­nen saa­maan helmemme?” ja “Kuka ei pääse sisälle Jumalan val­takun­taan?” Jeesus sanoo, että tun­nemme väärät pro­fee­tat hei­dän hedelmistään. Näin ollen Jeesus ei selvästikään halun­nut tor­jua kri­ti­soimista ja arvioin­tia.

3 Arvioinnin tärkeys suhteessa jumalaan

Tässä syn­nin kaut­ta vääristyyneessä maail­mas­sa ei ole mitään tai ketään, johon voisi luot­taa koet­telemat­ta (2. Kor­int­to­laiskir­je 11:14–15 ). Jumala on kuitenkin suures­ta rakkaud­estaan ja armostaan ilmoit­tanut itsen­sä: näyt­tänyt tien ja mah­dol­lis­tanut tuon tien kulkemisen. Jumala on pal­jas­tanut pahu­u­den ja syn­nin (Johannes 15:22–24).

Niin Jeesus sanoi niille juu­ta­laisille, jot­ka uskoi­vat häneen; “Jos te pysytte min­un sanas­sani, niin te totis­es­ti olette min­un ope­tus­lap­siani; ja te tulette tun­temaan totu­u­den, ja totu­us on tekevä tei­dät vapaik­si”. (Johannes 8:31–32)

“Te olette min­un ystäväni, jos teette mitä minä käsken tei­dän tehdä. En minä enää sano teitä palve­lioi­joik­si, sil­lä palveli­ja ei tiedä mitä hänen Her­ransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sil­lä minä olen ilmoit­tanut teille kaik­ki, mitä minä olen kuul­lut isältäni.” (Johannes 15:14–15)

Elämä Jumalan kanssa on mah­dol­lista vain, jos hyväksymme ja otamme vas­taan tämän armon suostuen elämään totu­udessa, jon­ka Jumala on antanut perus­tuk­sek­si (Rooma­laiskir­je 12:1–2). Totu­u­den löytämi­nen ja sen mukaan elämi­nen on elin­tärkeää, kuten myös pahu­u­den pal­jas­t­a­mi­nen ja etäisyy­den otto vääryy­teen. Joka ei toi­mi näin, saat­taa eksyä ikuisen elämän tieltä.

“Menkää ahtaas­ta portista sisälle. Sil­lä se port­ti on avara ja tie lavea, joka vie kado­tuk­seen, ja mon­ta on, jot­ka siitä sisälle menevät; mut­ta se port­ti on ahdas ja tie kai­ta, joka vie elämään, ja har­vat ovat ne, jot­ka sen löytävät.” (Mat­teus 7:13–14)

“Mut­ta tulee aika ja on jo, jol­loin totiset rukoil­i­jat rukoil­e­vat Isää hengessä ja totu­udessa; sil­lä senkaltaisia rukoil­i­joi­ta myös Isä tah­too. Jumala on Hen­ki; ja jot­ka hän­tä rukoil­e­vat, niiden tulee rukoil­la hengessä ja totu­udessa.” (Johannes 4:23–24)

Ottakaa vaari itses­tänne, ettette menetä sitä, minkä olemme työl­lämme aikaansaa­neet, vaan että saat­te täy­den palkan. Kuka ikinä menee edem­mäk­si eikä pysy Kris­tuk­sen opis­sa, hänel­lä ei ole Jumalaa; joka siinä pysyy, hänel­lä on sekä Isä että Poi­ka. (2. Johannes: 8–9)

Kuvit­tele, että halu­at valmis­taa sieniä päiväl­lisek­si. Etkö ensin­nä tark­istaisi kaikkien löytämiesi sien­ten syömäkelpoisu­ut­ta? Onko kevytkenkäisyys ja sokea luot­ta­mus mah­dol­lisem­pi Jumalaa koske­vis­sa kysymyk­sis­sä? Toisen osa­puolen täy­tyy olla väärässä, kun kak­si ihmistä sanoo keskenään ris­tiri­itaiset näke­myk­set. Toinen sanoo, että Jumala luo tietyt ihmiset hel­vettiä varten, ja toisen mielestä kyse on ihmisen vapaas­ta valin­nas­ta; toinen uskoo Pyhän Hen­gen ole­van per­soona ja toinen ei; toinen uskoo hel­vetin ole­mas­saoloon ja toinen ei; toinen väit­tää, että ihmi­nen on syn­tymästään saak­ka paha, ja toisen mielestä se ei pidä paikkaansa. Voisimme löytää eri “kris­tit­ty­jen” ryh­mien opeista pitkän lis­tan mui­ta esimerkke­jä. Nämä eivät ole pelkkiä abstrak­te­ja teol­o­gisia kiis­tanai­hei­ta vaan kysymyk­siä ja vas­tauk­sia, joil­la on perus­ta­van­laa­tu­inen vaiku­tus käytän­nön elämäämme.

Eikö kan­nan­ot­to näi­hin kysymyk­si­in ole vält­tämät­tömyys jokaiselle, joka rehellisin mielin etsii totu­ut­ta kysyen itseltään, mil­lainen Jumala on, miten elää Jumalan tah­don mukaan, mitä puh­das usko ja rakkaus tarkoit­taa? Raa­mat­tu vas­taa luke­mat­tomil­la kehoituk­sil­la koet­tele­maan ja arvioimaan kaiken ja jokaisen.

… ennen te olitte pimeys, mut­ta nyt te olette valkeus Her­ras­sa. Vaeltakaa valkeu­den lapsi­na ‑sil­lä kaikki­nainen hyvyys ja van­hurskaus ja totu­us on valkeu­den hedelmä- ja tutkikaa, mikä on otol­lista Her­ralle; älköönkä teil­lä olko mitään osal­lisu­ut­ta pimey­den hedelmät­tömi­in tekoi­hin, vaan päi­vas­toin nuhdelka­akin niistä. (Efeso­laiskir­je 5: 8–11)

Henkeä älkää sam­mut­tako, pro­fe­toimista älkää halvek­suko, mut­ta koetelkaa kaik­ki, pitäkää se, mikä hyvää on; kart­takaa kaikenkaltaista pahaa. (1.Tessalonikalaiskirje 5:19–22)

“Kavah­takaa vääriä pro­feet­to­ja, jot­ka tule­vat tei­dän luok­senne lam­mas­ten­vaat­teis­sa, mut­ta sisältä he ovat raatel­e­vaisia susia. Hei­dän hedelmistään te tun­nette hei­dät. Eihän orjan­tap­puroista koo­ta viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoi­ta? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mut­ta huono puu tekee paho­ja hedelmiä. Ei saa­ta hyvä puu kas­vaa paho­ja hedelmiä eikä huono puu kas­vaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heit­etään tuleen. Niin te siis tun­nette hei­dät hei­dän hedelmistään.” (Mat­teus 7:15–20)

4 Arvionti seurakuntaelämässä

Arvioin­ti on rakkaut­ta. Antaak­semme toiselle ihmiselle juuri sitä, mitä hän Jumalan silmis­sä ehdot­tomasti tarvit­see, on mei­dän hänen elämän­sä ja teko­jen­sa perus­teel­la kyet­tävä muo­dosta­maan käsi­tys hänen suh­teestaan (ja puut­teista hänen suh­teessaan) Jumalaan. Val­taosa ihmi­sistä on kuitenkin ylpeitä ja ottaa kri­ti­ikin hyvin henkilöko­htais­es­ti vas­tat­en luokkaan­tu­mal­la. Mah­dol­lisien kon­flik­tien vält­tämi­nen vaiken­e­mal­la toisen virheistä on tietenkin helpom­paa kuin aset­taa kyseessä ole­va sis­ar tai veli kasvo­tusten syn­tien­sä kanssa kehoit­taen hän­tä paran­nuk­seen ja muu­tok­seen. Tämän helpom­man tien val­it­sem­i­nen sai aikaan silmään­pistäviä muu­tok­sia ensim­mäisen vuo­sisadan seu­rakun­nas­sa:

  • Kris­ti­tyt sulki­vat elämän­sä veljiltään: avoimuud­es­ta, vel­jel­lis­es­tä läh­estymis­es­tä ja vel­jes­rakkaud­es­ta tuli luon­no­ton­ta, eikä kukaan voin­nut olla enää var­ma, minkälainen toisen suhde Jumalaan todel­lisu­udessa on.
  • Siinä mis­sä kehoi­tus ja seu­rakun­takuri hai­h­tui silmin­nähtävästi, vajosi pyhi­tykestä kamp­pailun taso yhä syvem­mälle. “Pikkusyn­nit” jäivät salaan, ja seu­rakun­ta tart­tui kovim­min ottein usein vain ilmi­selvi­in ja hyvin raskaisi­in rikko­muuk­si­in.
  • Tarpeel­lisen tuen puute sekä puut­teet rohkaisemises­sa, kehoit­tamises­sa ja nuhtelemises­sa sekä valmi­udessa erot­taa kirkos­ta ne, jot­ka oli­vat tulleet syn­neis­sään kovasy­dämisik­si, antoi­vat hyvän kasvu­nalus­tan sala­tu­ille syn­neille. Näen­näiskris­till­i­nen elämä tuli kirkos­sa mah­dol­lisek­si, eli seu­rakun­ta sekoit­tui ei-uskovien kanssa.
  • Akti­iviset, organ­isoimiskykyiset ja sen kaut­ta hyvän ensi­vaikutel­man anta­vat per­soonat sai­vat paljon vaiku­tus­val­taa, saavut­taen seu­rakun­nis­sa johta­jan roolin ilman, että hei­dän päätök­siään ja toim­intaansa syvem­min valvot­ti­in tai ylipäätän­sä pystyt­ti­in valvo­maan.
  • Näi­den seikko­jen seu­rauk­se­na kristi­nusko avasi oven­sa harhaopeille ja vääristyneille mielikuville Jumalas­ta. Seu­rakun­ta lakkasi ole­mas­ta esimerk­ki, joka on tuomiona maail­malle ja kut­suu ihmisiä elämään.

Ole­mal­la etukä­teen tietoinen näistä vaaroista Raa­mat­tu motivoi meitä kan­ta­maan vas­tu­u­ta sis­aris­tamme ja veljistämme, kehoit­ta­maan ja rohkaise­maan heitä. Näin on mah­dol­lista ylläpitää rakkaut­ta, kuria ja puh­taut­ta Jumalan tah­don mukai­sis­sa seu­rakun­nis­sa.

Kat­sokaa, vel­jet, ettei vain kenel­läkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luop­uu elävästä Jumalas­ta, vaan kehoit­takaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin san­o­taan: “tänä päivänä”, ettei teistä kukaan syn­nin pet­tämänä paa­tu­isi… (Hep­re­alaiskir­je 3:12–13)

“Mut­ta jos vel­je­si rikkoo sin­ua vas­taan, niin mene ja nuhtele hän­tä kah­denkesken; jos hän sin­ua kuulee, niin olet voit­tanut vel­je­si. Mut­ta jos hän ei sin­ua kuule, niin ota vielä yksi tai kak­si kanssasi, ‘että jokainen asia vahvis­tet­taisi­in kah­den tai kol­men todis­ta­jan sanal­la’. Mut­ta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoi­ta seu­rakun­nalle. Mut­ta jos hän ei seu­rakun­taakaan kuule, niin olkoon hän sin­ulle, niinkuin olisi pakana ja pub­likaani.” (Mat­teus 18:15–1)

Vaan minä kir­joitin teille, että jos joku, jota kut­su­taan vel­jek­si, on huor­in­tek­i­jä tai ahne tai epäju­malan­palveli­ja tai pilkkaa­ja tai juo­mari tai anas­ta­ja, te ette seu­rustelisi ettekä söisikään sem­moi­sen kanssa. Sil­lä onko min­un asiani tuomi­ta niitä, jot­ka ovat ulkop­uolel­la? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jot­ka ovat sisäpuolel­la? Mut­ta ulkop­uolel­la ole­vat tuomit­see Jumala. “Pois­takaa kesku­ud­estanne se, joka on paha.” (Kor­int­to­laiskir­je 5:11–13)

Tärkeän kut­sun kehoit­ta­maan veljiämme ohel­la on Raa­ma­tus­sa lukuisia esimerkke­jä siitä, miten kris­ti­tyt valvoivat kirkkoa ja sen oppia — “totu­u­den pylvästä ja perus­tus­ta” (2.Timoteus 3:15).

Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalas­ta; sil­lä mon­ta väärää pro­feet­taa on läht­enyt maailmaan.Tästä te tun­nette Jumalan Hen­gen: jokainen hen­ki, joka tun­nus­taa Jeesuk­sen Kris­tuk­sek­si, lihaan tulleek­si, on Jumalas­ta; ja yksikään hen­ki, joka ei tun­nus­ta Jeesus­ta, ei ole Jumalas­ta; se on antikris­tuk­sen hen­ki, jon­ka olette kuulleet ole­van tulos­sa, ja se on jo nyt maail­mas­sa. Lap­sukaiset, te olette Jumalas­ta ja olette voit­ta­neet hei­dät; sil­lä hän, joka teis­sä on, on suurem­pi kuin se, joka on maail­mas­sa. He ovat maail­mas­ta; sen­täh­den he puhu­vat, niinkuin maail­ma puhuu, ja maail­ma kuulee heitä. Me olemme Jumalas­ta. Joka tun­tee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalas­ta, se ei kuule meitä. Siitä me tun­nemme totu­u­den hen­gen ja eksy­tyk­sen hen­gen. (1. Johannes 4:1–6)

“Minä tiedän sin­un tekosi ja vaivan­näkösi ja kär­siväl­lisyyte­si, ja ettet voi paho­ja sietää; sinä olet koetel­lut niitä, jot­ka sanovat itseän­sä apos­toleik­si, eivätkä ole, ja olet havain­nut hei­dät val­het­telijoik­si…” (Ilmestykir­ja 2:2)

Seu­raavas­ta jakeesta käy hyvin ilmi, että arvioin­nil­la oli kor­vaam­a­ton rooli raa­mat­ulli­sis­sa, kris­til­li­sis­sä seu­rakun­nis­sa, kun kris­ti­tyt tutus­tu­i­v­at uusi­in ihmisi­in ja aut­toi­vat heitä tekemään paran­nuk­sen:

“Mut­ta jos kaik­ki pro­fe­toisi­vat ja joku uskos­ta tai opetuk­ses­ta osaton tulisi sisään, niin kaik­ki pal­jas­taisi­vat hänet ja kaik­ki langet­taisi­vat hänestä tuomion, hänen sydä­men­sä salaisu­udet tuli­si­vat ilmi, ja niin hän kasvoilleen langeten rukoil­isi Jumalaa ja julis­taisi, että Jumala totis­es­ti on teis­sä.” (1.Korinttolaiskirje 14: 24–25)

Myös Jeesus sanoi use­am­man ker­ran hyvin selkeästi, mitkä seikat estivät ihmisiä tule­mas­ta hänen luok­seen (esim. Mat­teus 23:37–54 ja 19:16–22). Jos halu­amme tois­t­en löytävän hänen luok­seen, mei­dän on nou­datet­ta­va Jeesuk­sen esimerkkiä, vaik­ka se toisi­naan toisikin mukanaan kon­flik­te­ja ja tor­jun­taa (2. Tim­o­teus 4:14–15).

Kaikkien näi­den esimerkkien kaut­ta voimme nähdä, että arvioin­ti ei todel­lakaan ole itsessään negati­ivi­nen käsite. Päin­vas­toin: se on tärkeä perus­ta kris­til­liselle rakkaudelle totu­ut­ta, uskon­veljiä ja kaikkia ihmisiä kohtaan.

Scroll to top ↑