Virkoja ja tehtäviä kirkossa

Täl­lä sivul­la kir­joita­mme mitä ajat­telemme kirkon “viroista” ja tehtävistä. Mainit­semme muu­tamia tähän aiheeseen liit­tyviä peri­aat­tei­ta, kuvailemme lyhyesti kirkon raken­net­ta Uuden tes­ta­mentin aikakaut­e­na ja ver­taamme sitä nyky­is­ten, insti­tuu­tioik­si muo­dos­tunei­den kirkko­jen tilanteeseen. Lopuk­si osoita­mme, mik­si meil­lä ei ole pas­to­ria ja mis­tä syys­tä palaamme Uuden tes­ta­mentin seu­rakun­ta­muo­toon.

1 Kaikki kristityt ovat veljiä ja sisaria

Jeesus Kris­tus on kirkon pää. Hänel­lä on suo­ra, elävä suhde jokaiseen kris­tit­tyyn eikä tarvitse välim­i­estä.

“Sil­lä yksi on Jumala, yksi myös välim­ies Jumalan ja ihmis­ten välil­lä, ihmi­nen Kris­tus Jeesus.” (1.Timoteus 2:5)

Kaik­ki kris­ti­tyt ovat sis­aria ja veljia, ja pitävät yhdessä huol­ta kirkos­ta, kukin saamien lahjo­jen­sa mukaan.

“Mut­ta Jumala on liit­tänyt ruumi­in yhteen niin, että antoi halvem­piar­voiselle suurem­man kunn­ian, ettei ruumi­is­sa olisi eripu­raisu­ut­ta, vaan että jäsenet pitäi­sivät yhtäläistä huol­ta toinen tois­es­taan.” (1. Kor­int­ti­laiskir­je 12:24–25)

“Mut­ta te älkää antako kut­sua itseänne rab­bik­si, sil­lä yksi on tei­dän opet­ta­janne, ja te olette kaik­ki veljiä. Ja isäk­senne älkää kut­suko ketään maan pääl­lä, sil­lä yksi on tei­dän Isänne, hän, joka on taivais­sa. älkääkä antako kut­sua itseänne mestareik­si, sil­lä yksi on tei­dän mes­tarinne, Kris­tus. Vaan joka teistä on suurin, se olkoon tei­dän palveli­janne. Mut­ta joka itsen­sä ylen­tää, se alen­netaan; ja joka itsen­sä alen­taa, se ylen­netään. (Mat­teus 23:8–12)

Kris­tit­ty­jen kesku­udessa on ero­ja koke­muk­ses­sa, Raa­matun tun­te­muk­ses­sa ja kuu­li­aisu­udessa Jumalaa kohtaan. Mei­dän tulee olla tietoisia näistä eroista, kuitenkaan koskaan kat­so­mat­ta niiden perus­ta­van­laa­tu­isi­na eroina. Emme voi jakaa kris­tit­tyjä kah­teen ryh­mään; ensim­mäisi­in, joille on annet­tu kyky osoit­taa Jumalan tah­to ja toisi­in, jot­ka tot­tel­e­vat heitä (esimerkik­si papis­toon ja maal­likkoi­hin, tai pyhäl­lä hen­gel­lä kastet­tui­hin ja niihin, jot­ka eivät ole kastet­tu pyhäl­lä hen­gel­lä). Kir­joitael­mamme lop­pu­osas­sa selitämme muu­tamia raa­matunko­htia, joi­ta tässä yhtey­dessä usein käytetään harhaan­jo­htavasti.

2 Kirkon rakenne uuden testamentin aikana

2.1 Vanhimmat

Apos­tolien teoista löy­dämme eri esimerkkei­jä siitä, että apos­tolit aset­ti­vat van­hempia:

“Ja kun he oli­vat valin­neet heille van­him­mat jokaises­sa seu­rakun­nas­sa, niin he rukoillen ja paas­toten jät­tivät hei­dät Her­ran hal­tu­un, johon he nyt uskoi­vat.” (Apos­tolien teot 14:23)

Van­him­mat (kreikak­si: van­hempi = pres­byteros ) ovat siis kirkon valvo­jia (kreikak­si: valvo­ja = episko­pos ) ja paime­nia (kreikak­si: paimen: poimenes ).

Mut­ta Mile­tos­ta hän lähet­ti sanan Efe­soon ja kut­sui tykön­sä seu­rakun­nan van­him­mat. (Apos­tolien teot 20:17)

… Ja samas­sa yhtey­dessä samoi­hin ihmisi­i­in viitat­en:

Ottakaa siis itses­tänne vaari ja kaikesta lau­mas­ta, johon Pyhä Hen­ki on tei­dät pan­nut kait­si­joik­si, pai­men­ta­maan Her­ran seu­rakun­taa, jon­ka hän oma­l­la verel­län­sä on itselleen ansain­nut.. (Apos­tolien teot 20:28)

Näi­den ter­mien vai­htel­e­va käyt­tö osoit­taa, ettei nämä ter­mit kuvaile hier­arkian eri astei­ta, vaan yksinker­tais­es­ti yhden ja saman toimin­nan eri osa-aluei­ta.

Sana “valvo­ja” tai “kait­si­ja” (episko­pos) miel­letään joskus sanaan “piis­pa”. Raa­ma­tus­sa “episko­pos” tarkoit­taa yksinker­tais­es­ti “van­hempaa” ja on kaukana siitä, mitä nimik­keeseen piis­pa tänään liitetään. Itseasi­as­sa vas­ta toisen vuo­sisadan aikana tuli tavak­si, että seu­rakun­nis­sa oli kaupun­git­tain vain yksi johta­ja, toisin kuten apos­tolien aikana, jol­loin seu­rakun­nat eivät olleet yhden henkilön vaan van­hem­mis­ton johdet­tavina.

Van­him­mat ovat osoitet­tu monikos­sa Fil­ip­piläiskir­jeessä (1:1) ja 1. Pietarin kir­jeessä (5:1–5).

Paavali ja Tim­o­teus, Kris­tuk­sen Jeesuk­sen palveli­jat, kaikille pyhille Kris­tuk­ses­sa Jeesuk­ses­sa, jot­ka ovat Fil­ip­pis­sä, sekä myös seu­rakun­nan kait­si­joille ja seu­rakun­ta­palveli­joille.. (Fil­ip­piläiskir­je 1:1)

Van­himpia tei­dän joukos­sanne minä siis kehoi­tan, minä, joka myös olen van­hin ja Kris­tuk­sen kär­simys­ten todis­ta­ja… (1. Pietarin kir­je 5:1–5)

Apos­tolien teois­sa 14:23 ja Kir­jeessä Tiituk­selle 1:5 asetet­ti­in usei­ta van­himpia.

Tämä rakenne oli tarkoitet­tu tur­vak­si harhaopeil­ta. Jos joku van­him­mista eksyi harhaan, pystyivät muut nuhdel­la hän­tä.

Ottakaa siis itses­tänne vaari ja kaikesta lau­mas­ta, johon Pyhä Hen­ki on tei­dät pan­nut kait­si­joik­si, pai­men­ta­maan Her­ran seu­rakun­taa (…) tei­dän omas­ta joukostanne nousee miehiä, jot­ka väärää puhet­ta puhu­vat, vetääk­seen ope­tus­lapset mukaansa. (Apos­tolien teot 20:28,30)

Sen tuli myös tur­va­ta vaar­al­ta, että yksi tiet­ty henkilö korot­taisi itsen­sä ylem­pään ase­maan, mitä 3. Johan­nek­senkir­jeessä 9 kri­ti­soidaan

Minä kir­joitin seu­rakun­nalle; mut­ta Diotre­fes, joka halu­aa olla ensim­mäi­nen hei­dän joukos­saan, ei ota meitä vas­taan.

Yllä kuvail­tu kris­til­lisen kirkon kollek­ti­ivi­nen johto­tyyli ei tarkoi­ta, että van­him­mat päät­tävät kaiken. Mat­teus 18:15–18:ssa Jeesus näyt­tää, että koko kirkon on kan­net­ta­va vas­tuu kaik­ista tärkeim­mis­sä kysymyk­sis­sä.

Mut­ta jos vel­je­si rikkoo sin­ua vas­taan, niin mene ja nuhtele hän­tä kah­denkesken; jos hän sin­ua kuulee, niin olet voit­tanut vel­je­si. Mut­ta jos hän ei sin­ua kuule, niin ota vielä yksi tai kak­si kanssasi, ‘että jokainen asia vahvis­tet­taisi­in kah­den tai kol­men todis­ta­jan sanal­la’. Mut­ta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoi­ta seu­rakun­nalle. Mut­ta jos hän ei seu­rakun­taakaan kuule, niin olkoon hän sin­ulle, niinkuin olisi pakana ja pub­likaani. Totis­es­ti minä sanon teille: kaik­ki, minkä te sidotte maan pääl­lä, on ole­va sidot­tu taivaas­sa, ja kaik­ki, minkä te päästätte maan pääl­lä, on ole­va päästet­ty taivaas­sa. (Mat­teus 18:15–18)

Jokainen kris­tit­ty on vas­tu­us­sa kirkon, Kris­tuk­sen kehon, opista ja päätök­sistä . van­him­man ei tule kor­va­ta koko kehon toim­intaa vaan huole­htia sen hyv­in­voin­nista.

2.2 Diakonit

Fil­ip­piläiskir­je 1:1 mainit­see diakonit. Kreikak­si tämä sana tarkoit­taa “palveli­jaa” tai “aut­ta­jaa” Sama­sukuisia ilmaisu­ja löy­dämme Apos­tolien teoista (6:1–6):

“…hei­dän leskiän­sä syr­jäytet­ti­in jokapäiväisessä avu­nan­nos­sa.” (Apt. 6:1: “avu­nan­to” kreikak­si: diako­nia)

“Ei ole sovelias­ta, että me laimin­lyömme Jumalan sanan toimit­taak­semme pöytä­palvelus­ta.” (Apt. 6:2: palvelus kreikak­si. diakonei)

Kiis­takysymyk­senä on tässä ruoan jakami­nen avun­tarpeessa oleville kris­ti­ty­ille. Apos­tolit val­it­si­vat seit­semän ope­tus­las­ta, jot­ka otti­vat tämän palveluk­sen vas­tuuk­seen. Heitä ei kut­su­ta tässä raa­matunko­hdas­sa diakoneik­si, mut­ta on hyvin toden­näköistä, että Fil­ip­piläiskir­je 1:1:ssä ja 1. Tim­o­teuskir­je 3:8:ssa mainit­tu ter­mi “diakoni” liit­tyy jär­jeste­ly- ja mate­ri­aal­is­ten omaisuuk­sien jakamis-tehtävi­in.

3 Apostolienjälkeinen kirkkorakenne

Apos­toli Pietarin ja Paavalin kuole­man jäl­keen ei tilanne ollut kovinkaan eri­lainen. Tämän näemme eräästä kir­jeestä, jon­ka Rooman kris­tit­ty­jen seu­rakun­ta kir­joit­ti Kor­in­ton kris­tit­ty­jen seu­rakun­nalle noin vuon­na 70 j.Kr. Tämä kir­je tun­netaan 1. Kle­mens-kir­jeenä. Se ei kuu­lu Uuteen Tes­ta­ment­ti­in, ja lainaamme sitä tässä vain his­to­ri­al­lise­na doku­ment­ti­na. Kir­jeen pää­tee­m­ana on van­hem­mis­ton oikea kun­nioit­ta­mi­nen. Tästä kir­jeestä löy­dämme seu­raa­van tek­stin1 :

Sil­lä syn­timme ei ole pieni, jos riistämme piis­panasemista ne, jot­ka ovat virheet­tömästi ja pyhästi täyt­täneet velvol­lisuuten­sa. Siu­natut ovat ne pres­by­ter­it, jot­ka jo elämän­tien­sä vaeltane­ina ovat saavut­ta­neet täy­del­lisen ja rikkaasti hedelmäl­lisen lähtön­sä (tästä maail­mas­ta), sil­lä hei­dän ei tarvitse pelätä, että heiltä riis­tet­täisi­in heille osoitet­tu sija.-Me kuitenkin jouduimme koke­maan, että te riis­ti­titte muu­tamil­ta hyvin vaeltane­i­ta hei­dän pyhän palveluk­sen­sa, jota he toimit­ti­vat moit­teet­tomasti ja kun­ni­akkaasti.

Luemme pres­bytereistä (van­him­mista), jot­ka täyt­tävät episkopaatin- tai ns. piis­pan­palveluk­sen­sa (kait­si­jan tehtävän). Ter­me­jä “episko­pos” (kait­si­ja) ja “pres­byteros” (van­hempi) käytetään tässä kir­jeessä jälleen ker­ran syn­onyymeinä, kun puolestaan yhdestä ain­oas­ta johta­jas­ta ei ole main­in­taakaan. Tästä näemme, ettei ylläku­vail­tu Uuden tes­ta­mentin kirkon rakenne muut­tunut edes apos­tolien kuole­man jäl­keen. Apos­tolit eivät nimit­täneet yksit­täisiä johta­jia eri paikkakun­nan kirkoille edes jät­täessään tämän maail­man. Niin myös apos­toli Paavali lopuk­si jät­täessään efe­suk­sen kirkon, hyvin tietoise­na, että muu­ta­mat kris­ti­tyt oli­vat vaaras­sa luop­ua uskos­ta, sanoi yksinker­tais­es­ti:

“Ja nyt minä uskon tei­dät Jumalan ja hänen armon­sa sanan hal­tu­un” (Apos­tolien teot 20:32)

Toisen vuo­sisadan alun ajal­ta löy­dämme jo kuitenkin yksit­täisiä johta­jia melkein jokaisen paikkakun­nan kris­tit­ty­jen seu­rakun­nas­ta. Heitä kut­sut­ti­in “episkopoi”:ksi (kait­si­joik­si) joka oli alkun­perin syn­onyy­mi van­him­mille. Näistä johta­jista luemme antiokialaisen Ignatiuk­sen kir­jeistä (n. 35–110 j.Kr), kuitenkin ilman minkään­laista viit­taus­ta siitä, että apos­tolit oli­si­vat hei­dät eri­tyis­es­ti aset­ta­neet tähän toimeen (rooma­lais-kato­li­nen ja ortodoksi­nen organ­isaa­tio väit­tävät näi­den “pappe­jen” ole­van apos­tolien seu­raa­jien, ns. piiso­jen, asettamia.Tällainen yhden henkilön ase­man pain­oit­ta­mi­nen oli täysin vieras­ta uudelle tes­ta­men­tille. Ignatius kir­joit­ti2:

älkää antako kenenkään tehdä mitään kirkkoon liit­tyvää eril­lään piis­pas­ta.

Tämä kehi­tys jatkui niin, että tosien vuo­sisadan lop­ul­la Ireneus Lyon­ista kat­soi “episkopoiden” ole­van apos­tolien seu­raa­jia.

4 Roomalais-katolinen kirkkorakenne

Rooma­lais-katolisen toisen vatikaanin kon­si­ilin (1965) doku­menteista voimme lukea, että3

aut­ent­ti­nen Jumalan sanan tulk­in­ta, kir­joitet­tuna tai suullise­na tra­di­tiona, on uskot­tu yksi­no­maan kirkon elävälle ope­tusvi­ralle, joka har­joit­taa auk­tori­teet­ti­aan Jeesuk­sen Kris­tuk­sen nimessä. Tämä ope­tusvir­ka ei ole Jumalan sanaa korkeampi, vaan palvelee sitä, opet­taen vai sitä, mikä on annet­tu, tätä sanaa omis­tau­tu­muk­sel­la kuun­nellen, sitä tun­nol­lis­es­ti suo­jellen ja uskol­lis­es­ti tulkiten jumalal­lisen toimeenan­non mukaises­ti ja Pyhän Hen­gen avus­ta­mana, kaiken ammen­taen, mitä tämä yksi uskon aarre Jumalal­ta ilmestet­tynä uskoon tar­joaa.

Käytän­nössä tämä tarkoit­taa, että eri­tyi­nen “avain” on vält­tämätön Raa­matun “avaamiseen”. Rooma­lais-katolisen kirkon mukaan tämä avain kir­joi­tusten todel­lisen merk­i­tyk­sen avaamiseen on papeil­la, piis­pan edus­ta­jil­la.

Apos­toli Johannes kir­joit­taa kir­jeessään kuitenkin kaikille kris­ti­ty­ille:

Tämän minä olen kir­joit­tanut teille niistä, jot­ka teitä eksyt­tävät. Mut­ta te-teis­sä pysyy se voitelu, jon­ka olette häneltä saa­neet, ja te ette ole kenenkään opetuk­sen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelun­sa opet­taa teitä kaikessa, niin se ope­tus on myös tot­ta eikä ole val­het­ta; ja niinkuin se on opet­tanut teitä, niin pysykää hänessä. (1. Johannes 2:26–27)

Avain pyhien kir­joi­tusten ymmärtämiseen on Pyhä Hen­ki, joka asuu jokaises­sa kris­ti­tyssä. Tämä on se voitelu, johon Johannes viit­taa.

Rooma­lais-katolises­sa kirkos­sa piis­po­jen auk­tori­teet­tia ver­rataan apos­tolien auk­tori­teet­ti­in. Kat­somme kuitenkin apos­tolien auk­tori­teetin ole­van yhtä ain­ut­laa­tu­inen kuin hei­dän henkilöko­htaiset koke­muk­sen­sa Jeesuk­sen kanssa ja hei­dän osansa kirkon perustei­den aset­tamises­sa.

Niin ette siis enää ole vierai­ta ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan per­het­tä, apos­tolien ja pro­feet­tain perus­tuk­selle raken­net­tu­ja, kul­makivenä itse Kris­tus Jeesus… (Efeso­laiskir­je 2:19–20)

Myös apos­toli Paavali liit­tää oman ase­mansa Jeesuk­sen kohtaamiseen­sa:

Enkö minä ole vapaa? Enkö minä ole apos­toli? Enkö ole näh­nyt Jeesus­ta, mei­dän Her­raamme? Ettekö te ole min­un tekoni Her­ras­sa? (1. Kor­int­ti­laiskir­je 9:1)

5 Protestanttisten kirkkojen ja vapaaseurakuntien yleinen rakenne

Suurin osa protes­tant­ti­sista kirkoista ja vapaaseu­rakun­nista tor­ju­vat rooma­lais-katolisen dok­tri­inin piis­po­jen ope­tusvi­ras­ta. Samanaikaises­ti he yleen­sä pitävät vält­tämät­tömyytenä osoit­taa pas­tori tai pap­pi van­hem­mis­ton pääk­si. Tämä pas­tori tai pap­pi ottaa tehtävän saar­na­ta kirkos­sa ja hänel­lä on viimeinen sana tärkeis­sä päätök­sis­sä. Tätä perustel­laan usein Tiituk­sel­la ja Tim­o­teuk­sel­la, Paavalin kump­paneil­la, jot­ka oli­vat huo­mat­tavia auk­tori­teet­te­ja Efe­suk­ses­sa ja Kree­tas­sa (1.Tim 1:3, Tiit 1:5). Tämänkaltainen perustelu jät­tää kuitenkin huomioimat­ta sen tosi­asian, että nämä apos­tolin kump­pan­it jäivät näi­hin paikkakun­ti­in saat­ta­maan lop­pu­un apos­tolin tehtävän. He eivät jääneet sinne epämääräisek­si ajak­si, eikä hei­dän lähdön jäl­keen asetet­tu viraa jatka­maan hei­dän ase­maansa.

Jerome, yksi neljän­nen vuo­sisadan kirkko-isistä, ei kat­sonut laa­jalti levin­neen kirkon-hallinto ‑muodon ole­van Jumalan anta­ma, vaan piti sitä kirkon myöhempänä kehi­tyk­senä. Hän kir­joit­taa4:

ennen kuin uskon­toomme ilmestyi saatanan aiheut­ta­maa riitaisu­ut­ta, ja ennen kuin ihmis­ten kesku­udessa alet­ti­in sanoa “minä olen Paavalin puol­ta, minä Apol­lok­sen, minä Keefaan” johti pres­by­te­rien neu­vos­to yhdessä seu­rakun­tia. Heti kun näistä jokainen alkoi kat­so­maan kastet­tu­jaan omi­nanasa, eikä Kris­tuk­sen omi­na, oli koko maail­malle päätet­ty, että pres­by­te­rien joukos­ta olisi (jokaises­sa seurakunnassa—kääntäjän merk­in­tö) asetet­ta­va yksi muiden ylle, huole­hti­maan koko kirkos­ta. Näin erim­ielisyyk­sien jyvistä päästi­in eroon. (…) Tästä syys­tä tulisi kait­si­joiden ottaa huomioon, että hei­dät on asetet­tu pres­by­te­rien ylle enem­min tavan mukaan, eikä Her­ran käskyn mukaan. Hei­dän tulee yhdessä johtaa kirkkoa, jäljitellen Moos­es­ta, joka siitä huoli­mat­ta, että hän olisi yksin voin­ut johtaa Israelia, val­it­si seit­semänkym­men­tä miestä, joiden kanssa hän yhdessä tuomit­si kansaa. (Hierony­mus, Com­men­tar­ius in epis­tu­lam Pauli ad Titum 1,5)

Ihmis­ten käden­jälkeä ole­va tot­tumus ei kuitenkaan ole hen­gelli­nen ratkaisu tälle ongel­malle.

6 Johtopäätöksemme

  1. Kukaan ihmi­nen ei ole virheetön. Jokainen tarvit­see oikaisua ja ojen­nus­ta. Jokaisen Kris­ti­tyn tulee kas­vaa vas­tu­unkan­tamises­sa. Emme näe yhden johta­jan aset­tamista kirkkoon tai kris­tit­ty­jen paikallis­seu­rakun­taan Jumalan joh­datuk­se­na.
  2. Kirkko tarvit­see van­himpia var­tioimaan ja huole­hti­maan oikea­ta oppia ja elämää. Hei­dän auk­tori­teetin ei tule perus­tua yliopis­to-tutk­in­toon, vaan kris­til­lisi­in arvoihin, koke­muk­seen ja kykyyn opet­taa. Kirkos­sa on van­himpia, jot­ka eivät ole tietyn henkilön tai edel­lis­ten van­himpi­en kaut­ta viral­lis­es­ti asetet­tu. Van­himpi­en muodol­lisen ase­tuk­sen tulisi tehdä selväk­si, kuka voi kan­taa tämän tehtävän. Mei­dän olo­suhteis­samme emme näh­neet tähän tarvet­ta. Kirkkomme kasvoi askel askeleelta, ja me tun­nemme toisemme hyvin. Tun­nemme myös van­him­pamme. Tämä ei muu­ta hei­dän tehtäviään, ja kaik­ki, mitä olemme kir­joit­ta­neet van­him­mista on sovel­let­tavis­sa hei­hin. Jaamme elämämme hei­dän kanssaan, niinkuin hekin jaka­vat elämän­sä mei­dän kanssamme. He ansait­se­vat elan­ton­sa nor­maaleis­sa ammateis­sa niinkuin muutkin. Muiden lail­la hekin tarvit­se­vat rohkaisua ja nuhtelua. Myös he tun­nus­ta­vat syntin­sä kenelle tahansa muista kris­ti­ty­istä. Van­him­mat eivät ole ain­oat, jot­ka opet­ta­vat.
  3. Mei­dän ei tule kokoon­tua yhteen kulu­tus-asen­teel­la, tul­lak­semme ruok­i­tuk­si ohjel­manu­meroil­la, vaan akti­ivis­es­ti jakaak­semme ja osal­lis­tu­ak­semme. Ei ole vaikeaa ottaa osaa tilaisu­u­teen jos­sa on jo valmis ohjel­ma. Tämä ei kuitenkaan kas­va­ta otta­maan vas­tu­u­ta. Jos kris­ti­tyt eivät opi kan­ta­maan vas­tu­u­ta kirkos­ta ei kehi­tys väärään kirkko­rak­en­teeseen ole väl­tet­tävis­sä. Tois­t­en­sa rakas­t­a­mi­nen tarkoit­taa vas­tu­un ottamista toinen tois­es­ta. Apos­toli Paavali kehoit­taa meitä:

Vel­jeni, minä kyl­lä olen var­ma teistä, että te jo ilmankin olette täyn­nä hyvyyt­tä ja kaikki­naista tietoa, niin että myös kykenette neu­vo­maan toinen tois­tanne. (Rooma­laiskir­je 15:14)

Vel­jet, jos joku tavataan jostakin rikko­muk­ses­ta, niin ojen­takaa te, hen­gel­liset, hän­tä sävy­isyy­den hengessä; ja ole varuil­lasi, ettet sinäkin jou­tu­isi kiusauk­seen. (Kir­je galata­laisille 6:1)

Toim­i­mal­la näin, voimme rak­en­taa sitä ykseyt­tä, jota ei sääde­tä ylhältä hier­arkian kaut­ta, vaan joka kumpuaa sydämistämme Pyhän Hen­gen työnä. Sel­l­ainen ykseys on myös todis­tus maail­maalle.

Mut­ta jos kaik­ki pro­fe­toisi­vat ja joku uskos­ta tai opetuk­ses­ta osaton tulisi sisään, niin kaik­ki pal­jas­taisi­vat hänet ja kaik­ki langet­taisi­vat hänestä tuomion, hänen sydä­men­sä salaisu­udet tuli­si­vat ilmi, ja niin hän kasvoilleen langeten rukoil­isi Jumalaa ja julis­taisi, että Jumala totis­es­ti on teis­sä. (1. Kir­je kor­int­to­laisille 14:24–25)

Me opimme kan­ta­maan tätä vas­tu­u­ta päivit­täin, säi­lyt­täen sen nöyryy­den, mikä mah­dol­lis­taa meille muiden — van­hempi­en, mut­ta myös nuorem­pi­en hen­gel­lis­ten veljien ja sis­arten — kuun­telemisen. (1. Pietarin kir­je 5:5)

7 Useasti vääristettyjä raamatunkohtia tässä yhteydessä

Kahdessa raa­matunko­hdas­sa löy­dämme sanan “kait­si­ja” (episko­pos) yksikössä; 1. Tim­o­teus 3:2 ja Tiitus 1:7. Tiituk­sen kir­jeessä (1:5) näemme kuitenkin, että tässä yhtey­dessä monikko on edel­lytet­ty. Niin­pä sana “kait­si­ja” on yksikkö-muo­dos­sa, kos­ka nämä raa­matunko­h­dat kuvail­e­vat kait­si­jal­ta vaa­dit­tu­ja omi­naisuuk­sia. Ne eivät ilmaise, että vain yksi kait­si­ja on tarpeelli­nen.


Scroll to top ↑


Foot­notes
  1. Ko. tek­sti on vapaa kään­nös seu­raavas­ta tek­stistä: For our sin will not be small, if we reject from the epis­co­pate those who have blame­less­ly and holily ful­filled its duties. Blessed are those pres­byters who, hav­ing fin­ished their course before now, have obtained a fruit­ful and per­fect depar­ture [from this world]; for they have no fear lest any one deprive them of the place now appoint­ed them. But we see that you have removed some men of excel­lent behav­iour from the min­istry, which they ful­filled blame­less­ly and with hon­our. (1 Clement 44) 
  2. Ko. tek­sit on vapaa kään­nös seu­ravas­ta tek­stistä: Let no man do any­thing of what belongs to the church sep­a­rate­ly from the bish­op. (Smyr­na 8:1) 
  3. Ko. tek­sti on vapaa kään­nös seu­raavas­ta tek­stistä: But the task of authen­ti­cal­ly inter­pret­ing the word of God, whether writ­ten or hand­ed on, has been entrust­ed exclu­sive­ly to the liv­ing teach­ing office of the Church, whose author­i­ty is exer­cised in the name of Jesus Christ. This teach­ing office is not above the word of God, but serves it, teach­ing only what has been hand­ed on, lis­ten­ing to it devout­ly, guard­ing it scrupu­lous­ly and explain­ing it faith­ful­ly in accord with a divine com­mis­sion and with the help of the Holy Spir­it, it draws from this one deposit of faith every­thing which it presents for belief as divine­ly revealed. (Dei verbum10) 
  4. Ko. tek­sti on vapaa kään­nös seu­raavas­ta tek­stistä: … Before splits appeared in [our] reli­gion through the stim­u­la­tion of the dev­il, and before it was spo­ken among the peo­ple: ‘I belong to Paul, I to Apol­los, and I to Cephas him­self’, the church­es had been gov­erned joint­ly by coun­cils of pres­byters. As soon as each of them start­ed con­sid­er­ing those he bap­tised his own, and not Christ’s, it was decid­ed all over the world that one man cho­sen from among pres­byters [in each com­mu­ni­ty — trans­la­tor’s remark] should be set over the rest to take care of the whole church. In this way the seeds of schism were done away with. … For that rea­son bish­ops should con­sid­er that they were placed over pres­byters due to a cus­tom rather than by a com­mand of the Lord; and that one ought to rule the church joint­ly, imi­tat­ing Moses who, though he might have stayed alone in the lead of Israel, chose sev­en­ty men with whom he judged the peo­ple togeth­er. (Jerome, Com­men­tar­ius in epis­tu­lam Pauli ad Titum 1:5)